KOEPALAN VIRALLINEN TULOS

Vaikka Rymyn kanssa jatketaankin yhteiseloa nyt tuolla uudessa blogissa, ajattelin tänne kirjuuttaa vielä postissa saapuneen koepalan testituloksen, joka kieltämättä veti meikäläisen hetkeksi hiljaiseksi. Jos bloggailisin englanniksi, käyttäisin sanaa closure, mutta suomenkielellä en keksi mitään yhtä kuvaavaa sanaa... jos nyt oikein osaan tuota lukea, kasvain oli kaiken muun lisäksi tyypiltään uusiutuvaa lajia, eli vaikka se olisi sijainnut jossain muualla ja vaikka sille olisi pystytty jotain tekemään, se olisi mitä todennäköisemmin uusiutunut. Voi Hugoa.

Kaikista "ironisinta", jos tuota sanaa tässä yhteydessä voidaan käyttää, on se, että syy miksi alunperin halusin Hugolle mahdollisimman kissanruuattoman ruokavalion oli se, että ne pitävät lukemani mukaan sisällään karsinogeenisia aineita, joiden siis epäillään aiheuttavan syöpää. Jälkviisauteen ja jossitteluun on turha lähteä, mutta kyllä siellä takaraivossa silti kuiskii Se Ääni: Olisiko tältä vältytty, jos olisin tehnyt niin kuin oikeaksi tunsin, ja jättänyt muiden mielipiteet ja muka asiantuntevat kommenttinsa huomiotta? No, vaikea sanoa. Mutta sen tiedän, että jos meidän talouteen ikinä astelee pikkuinen siilivauva, kissannappuloita tullaan tarjoilemaan aivan minimaalisesti, jos ollenkaan - eikä tästä aatteesta siinä vaiheessa enää lipsuta.

10/2013

Valitettavasti Hugon muutos suussa varmistui patologitutkimuksessa kasvaimeksi. Kyseessä on infiltratiivinen levyepiteelikarsinoma. Infiltratiivisella viitataan kasvutapaan, ja se tarkoittaa sitä että kasvain tunkeutuu herkästi ympäröiviin kudoksiin. Koepalassa havaitiin myös viitteitä siitä että kasvain on tunkeunut myös leukaluuhun. Ennuste on todella huono, mitään parantavaa hoitokeinoa ei tällaisissa tapauksissa ole. Todella surullista, otan osaa :(

t. Katja

HISTOLOGY

The pieces of tissue contain mucosa with an infiltratively growning, non-encapsulated mass composed of irregular nests of squamous epithelium. Tumor cells with moderate to occasionally marked cell pleomorphism and up to approx. 6 mitoses/400 x HPF. There is tissue fibroplasia and evidence of bone infiltration. Mixed chronic-inflammatory infiltrates and impression of focal superficial ulceration.

DIAGNOSIS: Gingiva: infiltrative squamous cell carcinoma.

PROGNOSIS: Guarded to unfavorable.

COMMENT: This is maligant squamous epithelial neoplasm. These tumors tend to grow infiltratively and are associated with an increased risk of recurrence. A metastatic potential also is possible. Monitoring of the patient for metastatic disease is recommended.

*mahdolliset kirjoitusvirheet tod näk meikäläisen... huhheijaa mitä sanoja!

(just) the whip-tailed dog!

Hugon poismenon myötä the dog and the hedgehog hiljenee...

Rymy sen sijaan ottaa ja muuttaa eli

sooloseikkailut jatkuvat siis the whip-tailed dog -blogissa.

Kiitämme kaikkia, jotka ovat Hugon matkaa seuranneet jo Herra Ärtsyn omasta blogista alkaen!

HUGO-EEVERT 16.2.10-28.10.13, UINU RAUHASSA, PIIKKIPALLOMME!

No niin, tähän päättyi Hugemus Maximuksen hurjat seikkailut. Nyt on onneksi pienen parempi olla ja itsellänikin jotenkin oudon helpottunut olo, kun tietää, ettei toiseen enää satu. Pääsin töistä niihin aikoihin, kun tiesin Hugon viimeisten hetkien olevan käsillä ja itkuksihan se kotimatka meni, vaikka kuinka taistelin vastaan. Hetken aikaa sattui, fyysisesti, mutta helpotti kun sain kotona itkut itkettyä ja muistui mieleen, että eipähän tässä oikein ollut enää muitakaan vaihtoehtoja.

Vessassa luki Hugon nimi otuksen oman pyyhkeen kohdalla; en raaskinut lappua irrottaa, vaikka sen näkeminen saikin padot avautumaan heti uudestaan. Rymyäkin olen koko illan kutsunut Hugoksi, eli mielessä on, ja vahvasti.

En muista olenko ikinä uskonut kunnolla taivaaseen, mutta ehkä tuo meidän pieni piikkipallo jossain siilien paratiisissa vetelee napaansa matoja tälläkin hetkellä ja nauttii olostaan. Hugo söi joka ilta vähemmän ja vähemmän ja tänään aamulla kaapissa odotti melkein koskematon ruokakuppi (painoakin ehti kasvaimen myötä putoamaan lähemmäs 100g) ja jo se kertoi meille, että tehtiin ihan oikea päätös. Järkyttävää, miten nopeasti tuollainen kasvain suurenee! Eli todellakin parempi näin verrattuna siihen, että olisin tyyliin ensi maanantaiseen asti katsonut kuinka toinen nääntyy nälkään tai mahdollisesti tukehtuu :(  En edelleenkään kestä koko ajatusta, hui saakeli.

H lähti Hugoa saattamaan viimeiselle matkalle Animagi Jyväskylään, tuonne tuttuun ja turvalliseen eläinlääkäriin ja lääkärikin sattui olemaan tuttu, eli Mihalitsa Margaritis, joka Hugoa oli hoitanut ennenkin. 

Ehdin itkemään suurimmat itkuni ennen kuin H tuli kotiin ja lähdettiinkin samantien hautaamaan pientä. Hugo haudattiin H:n entisen kotitalon liepeille, eli juuri sinne Viherille, missä Rymyn kanssa aina käydään riehumassa - oli H:n sisko perheineen kaivanut jo kuopankin valmiiksi ja toinen sisko tyttärensä (Neiti Isosiskon) kera tuli meidän kanssa sanomaan heipat. Siellä Hugo ei suinkaan muuten lepää yksin, vaan seurana on perheen belgianpaimenkoira, Poju, sekä tässä jokunen aika sitten poisnukkunut Cassu-kissa.

Neiti Isosisko kävi meillä itse asiassa jo eilen, samoin H:n sijaisvanhempien uusin sijoituslapsonen K, sekä pari vanhaa hoitolastani (sisarukset) kävivät eilen sanomassa vielä heipat Hugelle. Vierailu, jonka ensin pelkäsin menevän pelkäksi itkemiseksi, lämmitti ja lohdutti kummasti meikäläisen sydäntä. Hugo on nähtävästi ollut monen mielessä <3 Varsinkin Neiti Isosiskolla näytti olevan pala kurkussa sekä eilen, että tänään; hänelle Hugo on ollut kovin rakas, onhan siili ollut neidin elämässä "melkein aina". Äitinsä oli sanonutkin tytölle eilen vierailunsa jälkeen, että on ihan OK surra ja vaikka vähän itkeäkin, jos siltä tuntuu. Luulen, että hänkin tulee tänään parit kyyneleet vuodattamaan, kuten tod näk minäkin... voi toista.

Jokatapauksessa, hautaamisen jälkeen tultiin kotiin ja siivosin yksinäni Hugon kaapin H:n tehdessä ruokaa. Se oli jotenkin terapeuttista, vaikka nimilapusta vessassa en kuitenkaan vielä luopunut... ehkä tässä joskus. Nyt ei rintaa enää purista, eikä tarvitse kakoa alas kuivaa palaa kurkussa.

Vielä pari kuvaa, ensin ihan vaan ihanasta Hugesta, sitten epämääräinen räpsy kasvaimesta ja yhteistyöhaluttomasta Hugelista ja sitten lekurista, kun poitsua on jo vähän ehditty rauhoittamaan. Mamman pieni, meiän ensimmäinen yhteinen rakkauspakkaus <3

VOI HUGE

Ajattelin, että meillä on vielä viikko aikaa Hugen kanssa, mutta tulin toisiin aatoksiin... Eilen sattui pelkästään Hugon näkeminen; nyt kasvain näkyy ihan selvästi sekä suussa, että poskessa, toinen silmä on ikään kuin vaihtanut vähän väriä, aivan kuin olisi äkkiä sokeutunut, pissan mukana tulee verta (oletettavasti nielee niin paljon verta, koska kasvain kasvaa niin vauhdilla, että näyttäisi repivän auki Hugon ikeniä), ja kuten jo viime postauksessa totesin, ruuan syöminen on tosi haastavan näköistä, eikä eilenkään ollut oikein safka maistunut - taaskaan. Sattuu nähdä pieni tuollaisessa tilassa, koska ihan takuuvarmasti kipuilee jo kunnolla, vaikkei sitä näytäkään. Reipas on edelleen, mutta kuitenkin siinä reippaudessa on jotain erilaista. Eilen annettiin Hugelle pitkästä aikaa poitsun suosikkirääsyjä haisteltavaksi, muttei nähty yhtäkään vaahtista, vaikka yleensä nuo aiheuttavat vähintään viisi perättäistä. On se jotenkin reppana, enkä mä kestä sitä :(

Toisinsanoen, aika Viimeiselle Reissulle yritetään saada jo huomenna. Jostain eläinlääkäristä tässä lähettyvillä on pakko irrota aika, vaikkei vakkaripaikkaan päästäisikään... toivottavasti. Mä en halua viedä Hugoa tänne meidän omaan eläinlääkäriin, vaikka mukava ihminen kyseinen nainen tuntuukin olevan - hän silti myönsi, ettei tiedä siileistä yhtään mitään ja mä haluan, vaikka kyse onkin näinkin "yksinkertaisesta" operaatiosta, viedä Hugen jonnekin, missä mahdollisesti on kokemusta näistä ihanista otuksista. 

Jos joku juntti kerrankin ihmettelee ääneen (lähinnä tarkoitan livenä täällä kotiseudulla, siis) että miksei vaan hoidettu hommaa kotona, kun pääsisi halvemmalla, niin mä ehkä läväytän ja hyppään niskaan... vähintään potkaisen. Multa on jo kysytty, että meinaanko ottaa heti uuden siilin Hugon jälkeen ja nää kysymykset, vaikka ymmärrän ne toki, osuu jotenkin niin sydämeen, että pahaa tekee. Mä en osaa kuvitella ikinä ottavani toista siiliä, mutta en mä osaa kuvitella eläväni ilmankaan, että en tiedä. Päivä kerrallaan. 

Huomenna tiedetään taas enemmän, tänään vaan ollaan. Ainut ajatus mikä saa mut pysymään tällä hetkellä kasassa ja kyyneleet padottuina, on se, että tiedän, että Hugon kannalta ois kaikista parhainta, että saataisiin aika huomiseksi. Mä en tiedä miten mä oikein pystyn huomenna olemaan töissä, kun lähden aamulla jo seiskan jälkeen :/

NE HUONOT UUTISET

H tuli tänään kotiin kera huonojen uutisten - oli lääkäri soitellut Hugon koepalan tuloksia ja kuten epäiltiin, kasvainhan se on kyseessä. Mä olen tätä asiaa onneksi (ja onneksi) ehtinyt miettiä tuon parisen viikkoa, ja paljon olen tosiaan miettinytkin, eli ei tullut ihan hirveänä järkytyksenä ja osaan jo suhtautua tällä hetkellä tilanteeseen melko kylmän rauhallisesti. 

Pahalta tuntuu, mutta päätös oli tehty jo ennen tuloksia: sovittiin yhdessä H:n kanssa, että jos kyseessä on kasvain ja jos sille ei mitään voida tehdä, me ei aleta kipulääkkeillä ynnä muilla toisen eloa pitkittämään, me kun ei voida tietää kuinka paljon tai ylipäätään miten toiseen sattuu. Jo nyt on parina iltana Hugolta jäänyt ruoka syömättä ja työläältä se syöminen myös näyttääkin, poski sen kun suurenee ja suurenee, joten kohta varmasti vaikuttaa jo tasapainoonkin, eli en näe syytä lähteä "leikkimään" kipulääkkeillä. Lääkärihän tätä ehdotti, että voitaisiin antaa kipulääkettä aina siihen asti kunnes ei enää syö, mutta... ei tunnu oikealta, suoraan sanottuna, joten mahdollisesti alkuviikosta soitellaan sitten aikaa Viimeiselle Reissulle. Muistan että edesmenneet rottani lopetti äidin miesystävä, mutta samaa ns kohtaloa en halua Hugolle. Hugo tuli elämääni melkein heti H:n jälkeen, muuttivat molemmat meikäläisen katon alle rytinällä.

En osaa sanoin kuvailla miten pahalta tuntuu, tai miten pahalta on tuntunut jo pari viikkoa, mutta toisaalta on jopa vähän helpottunut olo, kun saatiin vihdoinkin se tieto ja varmuus asiasta - nyt ei enää tarvitse spekuloida ja miettiä, nyt tiedetään.

 Yritetään saada aika ei nyt vaan seuraavan viikon alkuun, jolloin H on vielä kotona. Luulen, että minä jään kotiin Rymyn kanssa, koska H on meistä kahdesta se, joka osaa suhtautua tällaisiin asioihin rationaalisemmin. Minähän se itkeä tillitin jo viimeksi lekurissa, erittäin tunteellinen kun olen. Tiedän, että tulen hajoamaan, ja teen sen mieluummin kotona, enkä lähde päätöstäni sen enempää selittämään. 

Kiitos kaikille tsempeistä, paranemistoivotuksista, lämpimistä ajatuksista ja muistamisesta niin täällä kuin facessa. Homma ei nyt mennyt ihan kuten tahdoin, mutta sellaistahan se elämä valitettavasti on. En osaa sanoa jääkö blogi tauolle, siirrytäänkö Rymyn kanssa jonnekin muualle kirjottelemaan, vai jatkanko täällä kenties kera uuden nimen - kaikkia näitä asioita ehdin miettimään sitten joskus... ideoita otetaan toki vastaan. Palaillaan, ainakin jossain vaiheessa!

VEDÄTTÄÄ MINKÄ KERKEÄÄ, MOKOMA.

Mitä olisikaan postaus ilman kämäistä kännykkäkuvaa? No ei mitään, tietenkään. Kuvan napsaisi H viime viikolla, taitaapi olla läheiseltä pururadalta. Siellä me aika useasti lenkkeillään koiran kanssa, vaikkei ehkä kylttien mukaan saisikaan, mutta me ei ainakaan jätetä kakkakasoja keskelle tietä kuten jotkut ja koira kytketään aina, jos jostain suunnasta pöllähtää esiin immeisiä. Tuolla lenkkeilyssä parasta on se (sen lisäksi, että sekä Rymyä että Seraa kehuttiin tottelevaisiksi koiriksi!), että otus saa tosiaan mennä omaa tahtiaan ja jäädä haistelemaan kaikenmaailman ojia ja puskia jos siltä tuntuu ilman, että meikäläisen täytyy myös pysähtyä - siinä tulee näillä keleillä nääs kyyyylyyymä. Pururadan vieressä on myös tuo vanha urheilukenttä, jonka kunta on aikoinaan luvannut koirapuistoksi, joten siinä ennen tai jälkeen lenkin voi vielä päästellä vähän höyryjä juoksemalla isolla kentällä ja/tai harjoittelemalla estehyppyä!

Mä en ole ennen näitä paria kuukautta tuolla pururadalla koiran kanssa mennyt ollenkaan, juurikin sen takia, kun olen kuvitellut ihmisten tykkäävään kyttyrää, mutta tähän asti kaikilta vastaantulijoilta on irronnut hymyjä ja heippoja, joskus jopa ihan kehuja. Ja on tullut nähtyä, että kyllähän siellä tosiaan muutkin otuksiaan lenkkeilyttää, eli ehkei meikäläisen tarvitse potea kauhean huonoa omaatuntoa... Yleensä ollaan tuolla menty Seran ja ihmisensä kanssa, mutta tässä yhtenä iltana läksin H:n äidin (sijaisäidin, jos nyt tarkkoja ollaan) sinne ja oli mukava kuulla hänen suustaan, että Rymyhän pysyy tosi nätisti lähellä - koska niinhän se tekee. Ei ole vielä tullut eteen sellaista tilannetta vapaana ollessa, että olisi lähtenyt koira omille teilleen ja/tai tuttavuutta tekemään, joskin eiköhän sekin vielä joskus tapahdu.

Ja sitten asiasta kukkaruukkuun; mulla on nimittäin pikkuhiljaa avautunut silmät sen suhteen, miten hyvin Rymppä meikäläistä vedättää, ihan oikeasti! Turha on meikäläisen enää naureskella Maisalle ja hänen ovelalle Stellalleen, nih. Tällä viittaan siis postaukseen, joka löytyy täältä :D

Autossa itketään ja vingutaan, kun minä olen paikalla, mutta kun Seran ihmiset kuljettavat otusta, tää ei ole moksiskaan. Tassuun tulee haava, ei haittaa, Seran ihminen saa tehdä sille mitään vaan, nou problem! Sitten vasta, kun minä sitä kehtaan hipaista niin huudetaan kuin syötävä. Tässä vain pari pientä esimerkkiä, muitakin löytyy. Tosin, mähän jo sillon tähän asiaan havahduin kun Rymppä antoi Seran luona leikata kynnet alkuvinkumisten jälkeen ilman mitään, kun taas meillä kotona se oli aina joku sotilaallinen operaatio suoraan elokuvista. Nyt kun olen tosiaan ottanut sen asenteen, että tämähän tehdään, niin kynsien napsiminen onnistuu multa yksinäänkin, helposti. Ongelma on vaan se, että mä en ihan oikeasti aina tiedä milloin se vedättää mua ja milloin on ns "tosi" kyseessä. Tätähän Rymy käyttää hyväkseen juurikin aamuisin ja iltaisin, vinkuuvinkuuvinkuu ulos ja kun oven avaa, lähtee jonnekin ihan muualle O.o En tajua mikä ihmeen pompottelujuttu toi nyt sit luulee olevansa, vai onko kyse ihan vaan siitä huomiosta? Niin tai näin, nyt olen tehnyt niin, että avaan sen oven niin etten katso Rymppää enkä sano mitään ja jos ei mene ulos, ovi menee kiinni ja palaan tekemään mitä ikinä olinkaan tekemässä = ei huomiota. Ja jos tarpeeksi monta kertaa tekee saman jutun peräkkäin, en edes mene avaamaan sitä ovea, saa sitten ihan rauhassa vinkua niin kauan kuin jaksaa... ja sehän perkele jaksaa, huh.

Pieniä edistysaskeleitakin on toki otettu! Yölliset heräämiset ovat vähentyneet huomattavasti, kun nyt ollaan otettu se linja, ettei 00.00-6.00 koiralla ole asiaa ulos vaikka kuinka pyytäisi. Nyt kun Rymppä on syönyt nappuloita raa'an sijaan, poitsu vinkuu usein aamuisin ja aikaisin illalla -oletettavasti- ruokaa, mutta en osaa sanoa johtuuko se OIKEASTI siitä, että on hiiiirrrveeeä nälkä jo, vai onko sekin vaan joku uusi opittu tapa... meillähän kun ei ennen koiraa ruokittu minkään kellon mukaan, mutta nyt se vaan on vähän niinku muokkaantunut silleen, vahingossa. 

Meillä on toisin sanoen tosi monta sellaista pientä juttua, mistä pitää nyt opetella pois, koska muuten menee arki liian hankalaksi... vielä kun voitaisiin tosta sohvan syömisestä opetella eroon, se on nähtävästi taas IN. Mut joo, oon tosi iloinen siitä, että Seran omistaja kehtaa ja uskaltaa mulle näistä asioista aina välillä huomauttaa ja vielä silleen nätisti, eikä töksäytellen, koska monesti aavistan, että nyt menee jossain vikaan, mutta en oikein tiedä missä - tai vaikka tietäisinkin niin se, että saa vahvistuksen sille omalle ajatukselleen, se vaan tuo jotenkin voimaa siihen hommaan ja puhtia yrittämiseen. Mä olen myös kuitenkin luonteeltani sellainen, että jos mulle jostain asiasta huomauttaa, se pitää huomauttaa perusteluineen, koska mä haluan aina tietää miksi ja miten - miksi mun pitäisi tehdä joku asia eri tavalla ja miten se sitten pitäisi tehdä... ja miksi? Nii, ja olen mä vähän sellainen hölmö hössöttäjäkin, siis ihan perusluonteeltani, en mä vaan voi sille mitään. Mut joku raja tässäkin asiassa on vedettävä tai muuten mä joku päivä menetän järkeni, että niin.

Hugon kuulumisia sen verran, että posken turvotus ei TODELLAKAAN ole laskenut vaan tuntuu vaan kasvavan, eli pelkään pahinta. Ei ole vielä tulosta soiteltu siitä koepalasta, mutta johan se lääkäri itse sanoi, että se ikenen epäsymmetrinen muoto viittaisi kyllä siihen kasvaimeen... eli edelleen jännätään, en kestä tällaista odottelua :(

MELKEIN HAMPAATON HUGO

Käytiin tänään Animagi Jyväskylässä (Keski-Suomen Eläinklinikka) Hugo-Eevertin kanssa, VIHDOINKIN, ja on kuulkaas suorainen ihme, että selvisin koko reissusta pelkästään yhdellä itkukerralla. Sikälimikäli ette muista miksi sinne lähdettiin, edellinen asiaan liittyvä sepustus löytyy täältä. Hugo pakattiin taas kerran faunaboxissa fleecepeitoilla vuorattuun kassiin ja eikun menoksi. Poitsu oli oma reipas tuhiseva itsensä, joskin menomatkalla löräytti sellaiset löysäkakat, että oksat pois - olisi voinut lekuri hoitsunsa kera siilin tassut nähdessään kuvitella, ettei meillä ole koskaan-ikinä-milloinkaan tapana pestä tota meidän lastamme, sen verran hyvin oli onnistunut Hugo itsensä sotkemaan, hyiyöks. Hajukin oli jotain ihan uskomatonta, ja puski nenään vielä senkin jälkeen, kun (kissojen) odotushuoneessa sulloin sotkuisen fleecen kassin sivutaskuun. 

Odoteltiin ainoastaan hetki, jonka jälkeen päästiin sisään samaiseen operaatiohuoneeseen, josta viimeksi haimme Rymyn kotiin, btw. Kerrottiin tottakai heti alkuunsa faktat, ja harmitti, kun en tajunnut ottaa epikriisiä mukaan, siitä oltaisiin nähty tuo Hugen edellisen viikon lääkitys (antibioottina toimi Baytril ja kipulääkkeenä Metacam). Ell kysyi, antaako Hugo katsoa suuhunsa ilman rauhoitusta -- "Kyllä, on H ainakin kotona on saanut topsilla varovasti irroitella poskesta ruokaa ja katsella suuhun", kerroimme, mutta koska ei oltu kotona tutussa ympäristössä, Hugo ei ollut asiasta ollenkaan samaa mieltä ja ell luovuttikin heti ekalla yrityksellä todeten, että ihan turha kiusata pientä - mistä olin täysin samaa mieltä. 

Hugo sai pistoksen nahan alle ja meni hetki, ennen kuin pieni lopulta rauhoittui. Olisimme varmaankin saaneet jäädä paikalle, jos olisimme tahtoneet, mutta ell kertoi ihan suoraan, että meidän olisi parasta odotella ulkopuolella, koska he eivät mielellään "kaasuttele ihmisiä turhaan", sillä tuo operaatiohan menee niin, että Hugo laitetaan muoviseen astiaan, joka kirjaimellisesti kaasutetaan. Tämän jälkeen nukuksissa oleva Hugo nostetaan pöydälle ja jos näyttää siltä, että alkaa heräilemään, kaasutetaan pieni uudestaan. Koska tuota laatikkoa joudutaan siis mahdollisesti availemaan ja sulkemaan operaation aikana pariinkin kertaan, siinä luonnollisesti saa kaasusta sitten kaikki huoneessa olijat, lääkäri mukaan luettuna. Lääkäri kertoi heti alkuunsa, että hyvät uutiset tulevat olemaan sellaiset, että ongelma on tosiaan hammas/hampaat ja tämä asiahan korjaantuu hampaiden poistolla ja lääkekuurilla, kun taas huono uutinen tulisi sitten olemaan kasvain. Tämän jo tiesinkin.

Aikaa lääkäri arvioi operaatiossa menevän puolisen tuntia - ehdittiin tänä aikana juuri ja juuri käymään H:n bio-isän luona kahvilla. Jo matkalla lekuri soitti (sydämeni pysähtyi), että löysiä hampaita tosiaan löytyy ja ne aikovat poistaa, mutta että ikenessä on myös "jotain massaa", mikä voi olla ihan pelkästään hampaan kiinityskudostulehduksen aiheuttamaa, mutta että varmuutta asiasta ei katsomalla saa. Kysyi haluammeko, että siitä otetaan näyte - halusimme. Pikakahvituksen jälkeen palattiin takaisin lekuriin, jossa ensin vastaanotossa todettiin poitsun olevankin hereillä ja äkäisenä (= tuhisevana, johon totesin jotain tyyliin, että joo, sellainen se meidän Hugo tuppaa olemaan!) ja sen jälkeen vielä sitten jutskailtiin uudestaan lääkärin kanssa ja minä luonnollisesti tirautin itkut (teki jo autossa mieli vollottaa, kun tulin ajatelleeksi, että jos tosiaan kyseessä onkin kasvain, eikä sille ole enää järkeä tehdä mitään), koska en todellakaan halua, että Hugo kärsii seuraavat pari viikkoa odottaen lopullista tuomiota, joka sitten onkin juuri se pahin mahdollinen. Hampaita purren sain kuitenkin kyyneleet taltutettua ja tultiin siihen tulokseen, että katsotaan nyt ensin se viikko - niin ja että koepala tosiaan lähetetään jatkotutkimuksiin vaikka maksaakin sen 75 euroa. Pieni hinta mielenrauhasta, jos minulta kysytään. 

Parin viikon sisään pitäisi siis saada lopullinen varmuus asiasta, mutta faktahan on se, että ellei tämän viikon aikana suu näytä paremmalta, vaiva on mitä todennäköisimmin sellainen, mille me emme oikein voi mitään. Ja oikeasti, vaikkei olisikaan kasvain kyseessä, jos suuta ei saada parantumaan pian, en yksinkertaisesti halua kituuttaa toista tutkimuksesta seuraavaan, joten toivon todella, että suu rauhoittuu nyt tai että koepala kertoo meille täsmälleen mitä tehdä seuraavaksi. Olen valmis maksamaan vaikka ja mitä, jos rahalla saadaan otus varmasti kuntoon, mutta sitä, että toinen joutuu kärsimään viikkotolkulla, koska minä en osaa päästää irti - sitä ajatusta mä en kestä. Tämä reissu maksoi koepalan lähettämisen kera 184 euroa, sikälimikäli jotakuta seikka kiinnostaa. Edelleen ketuttaa, että edes lähdettiin sinne Tuhatjalkaan tuhlaamaan rahojamme, kun eivät kerran mitään osanneet tehdä - voi kunpa olisin tajunnut sinä perjantaina katsoa netistä olisiko joku muu eläinlääkäri lauantaina auki!

Selitin muuten sitten vielä vastaanotossa tämän meidän "H Kuopiossa, minä autoton" -tilanteemme (+ meikäläisen kolmivuorotyö + Tuhatjalkaan ei enää ikinä mennä Hugon kanssa, jne), joka tekee lekuriin lähdöstä ykskaks yllättäen aika haastavaa ja saimme kuulla, että Eläinklinikka Tähti on auki myös lauantaisin, ja että heillä on nykyään töissä joku Animagi Jyväskylän entinen työntekijä (Oisko ollut Anu Kaistinen?), joka tietää paljon siileistä. Joten jos ikinä tarvitsee enää viikonloppuna lääkäriin lähteä, sinne otetaan sitten yhteys ensimmäisenä! Yhdellekään siilistille en siis valitettavasti voi suositella Jyväskylän Tuhatjalkaa, kun eivät kerran osanneet mitään tehdä Hugolle (ainakaan noin lauantaina), eivät edes rauhoittaa - tämä oli mulle ehkä se järkyttävin asia, jopa. Olisin odottanut sen verran ammattillisempaa käytöstä, jotenkin, että jos me kerrotaan ongelman olevan siilin suussa, he olisivat suoraan puhelimessa osanneet kertoa, että valitettavasti kyseinen ongelma mitä todennäköisemmin vaatii rauhoitusta, jota he eivät pysty jostain syystä meille tarjoamaan, ja näin ollen he olisivat voineet ohjata meidät jonnekin muualle - jonnekin, jossa meitä olisi osattu auttaa heti.

No mutta joo, eipähän siitä enempää, ehkä te olette jo ymmärtäneet miten järkyttävän pettynyt olen... oma moka toisaalta, mitäs käskin miehen sinne siilin kanssa menemään, vaikka en mitään positiivista paikasta ole kuullutkaan.

Joten joo, etiäpäin. Tottahan toki pakko oli vielä se epikriisi naputella  (okei, tein sen itse asiassa ihan ekana)  - netistä kun tuntuu löytyvän niin vähän tietoa siileistä ja niiden vaivoista, noin niinkus koiriin ja kissoihin verrattuna. Toivon, että joku joskus tulevaisuudessa hyötyy näistä meidän ei-niin mukavista kokemuksista, tavalla tai toisella.

ELL: Katja Rajalin, 14.10.13

Hugolla on suussa, vasemmassa yläleuassa ikenessä suurehko massa. Siiliä on lääkitty n. viikon ajan antibiootilla (lääkkeen nimi ei nyt tiedossa). Lääkitys ei ole juurikaan laskenut turvotusta. Hugoa rauhoitettiin, jotta suuhun pääsi kunnolla katsomaan. Yläleuassa oli heiluvia hampaita tällä kohdalla, joten nämä hampaat poistettu. Parodontiitti (hampaan kiinnityskudostulehdus) voi aiheuttaa siilillä ikeniin voimakkaitakin tulehdusmuutoksia, jotka voivat muistuttaa kasvainkudosta. Jatketaan nyt edelleen antibioottia (Synylox) ja särkylääkettä (Metacam). Hugo on tänään toimenpiteen yhteydessä saanut tämän päivän lääkitykset pistoksena. Hugon ienmuutoksesta otettiin koepala, josta saataneen tulokset n. 2 viikon kulutua. Seurailkaa siilin vointia; jos hampaidenpoistot ja antibioottilääkitys nyt ovat auttaakseen, pitäisi verekkyyden ja turvotuksen vähitellen vähentyä. Jos syöminen vaikeutuu huomattavasti tai jos siilin yleiskunnossa tapahtuu muutoksia huonompaan, ottakaa uudelleen yhteyttä eläinlääkäriin! Mukavaa syksyn jatkoa! 

Epikriissä selvitettiin vielä JYRSIJÄN NARKOOSIN JÄLKEINEN KOTIHOITO, mutta koska Hugo ei ole jyrsijä, en niitä nyt tähän kokonaisuudessaan kirjaa. Tärkeimmät pointit lienee mm. että eläin on pidettävä lämpimänä, kunnes on kunnolla herännyt, sillä nukutus laskee ruumiinlämpöä ja alilämpö taasen hidastaa heräämistä ja toipumista. Samaten ohjeissa kerrottiin, että pitkään kyljellään makaavalle pienelle eläimelle saattaa tulla hengitysvaikeuksia, minkä välttämiseksi potilasta pitäisi kääntää n.15 minuutin välein kyljeltä toiselle, kunnes se herää itse ja vaihtaa asentoa, mutta Hugohan oli melkein heti suht hereillä, eli ei meikäläisen tarvinnut moista tehdä, vaikka takapenkillä istuinkin ns. valmiudessa. Ohjeen mukaan saa syödä ja juoda heti kun itse haluaa ja syödä tulisikin mahdollisimman pian, joten laitettiin Hugolle heti ruokaa tarjolle ja sinne katosi napaan samantien. Tämän jälkeen Hugo mönki fleecepussiinsa, jonka alle olin lämmittänyt mikrossa lämpötyynyn ja otti pienet tirsat ennen santsikierrosta. Nauratti, kun ohjeissa kerrottiin, kuinka "ruuan tulisi olla helposti syötävää, esimerkiksi raastettuja ja pilkottuja hedelmiä ja vihanneksia, pehmeää leipää, hedelmäsosetta tai löysää puuroa" ja että "heinää voidaan antaa vasta, kun eläin on riittävän hereillä". Olisikohan Animagin henkilökunnan aika kirjoittaa koneelle muistin SIILIN NARKOOSIN JÄLKEINEN KOTIHOITO, jonka voi sitten aina kopioida epikriisiin, ahem? Tuli vaan mieleen, niinku...

Hitto, sitä mä en tajunnut siellä vastaanotossa kysyä, että mites Hugon ruokinta jatkossa. Voikohan meitin esikoinen syödä enää ollenkaan kissannappuloita tai lämpökuivattuja heinäsirkkoja? Hmm. No, ehkä se selvinnee ja jos ei selviä, niin soitetaan ja kysytään. Animagi on tarjonnut, ihan alusta asti, jos ei ihmeparantumisia, niin ainakin ihan hemmetin hyvää ja sydäntä lämmittävää palvelua - joka kerta (paitsi okei, edelleen ihmettelen miksi päästiin Rymyn kanssa kastraatiosta lähtemään kotiin täysin tajuttoman koiran kanssa, mutta ehkä ne sitten silläkin kertaa tiesivät mitä tekevät!). Nytkin vastaanotossa auttoivat tosiaan tuon toisen eläinlääkärin etsimisessä, vastailivat kysymyksiin, kysyivät itse olisiko vielä jotain kysyttävää ja käskivät ihmeessä soittamaan takaisin, jos jotain tulla tupsahtaa mieleen! Toki olen tästäkin paikasta muutaman huonon tarinan kuullut, mutta ihmiset kun ovat ihmisiä ja hoitovirheitä voi tapahtua ihan missä tahansa, ihan kenelle tahansa, ihan mistä syystä tahansa. Mitä meihin tulee, niin tämä on se paikka, jonne pyrimme molempien otuksien kanssa menemään, jos vaan mahdollista.

Näin, tällaista tällä erää. Infoilen taas kun jotain infottavaa on, mutta jos iskee kohdalle nuo surulliset Huonot Uutiset, niin epäilen blogin jäävän siinä vaiheessa hetkeksi tauolle. Mutta hei, positiivisia ajatuksia ja viboja nyt kehiin, niitä tarvitaan!

SYKSYINEN AAMU & POHDISKELUTUOKIO

Istuskelin aamupäivästä hetken Rymyn kanssa pihalla. Yritin ensin saada poitsua leikkimään kanssani pallolla, tai edes jotain actionia aikaan, mutta nähtävästi mies vie aina mukanaan Rymyn leikkimishalut - tai sitten se on vaan tosiaan joku miesten juttu, minä kun en ärise ja puhise ja ääntele Rymyn kanssa leikkiessäni, toisin kuin eräs, ahem... Eilen kun H leikkasi järkyttäväntajuttomanhirveänhävettävän ylipitkää nurmikkoamme, kyllä Rympyläpympylä silloin viitsi meikäläisen kanssa vähän aikaa pallolla leikkiä - ja okei, kyllä se nytkin hetken mulle uhrasi, mutta loppui kyllä lyhyeen se leikki. Loppuajan poika istuskeli keskellä pihaa ja nautiskeli, vissiin maisemista ja viimeisistä suht lämpöisistä päivistä. Pitkän aikaa Rymy ihan oikeasti vain istui.

Tuli siinä mieleen, kuinka Seran omistajahan kutsuu Rymyä leikkimielisesti muumiokoiraksi ja ymmärrän sen täysin; Sera kun on sellainen pieni ADHD-otus Rymyyn verrattuna, hih. Naureskelin asiaa tässä eräää päivänä Serpan ihmiselle, joka totesi, jotta eiks se sanontakin kuulu koira kuin isäntä, tai tässä tapauksessa emäntä. Ystäväni kyllä onkin aikamoisen menevä ja aikaansaava tapaus, en ymmärrä mistä kyseinen henkilö imee kaiken sen virran... Ja no, minä taasen? Mä olen just sellainen muumioihminen, joka saattaa istua sohvannurkassa tunnin teekupin kanssa ja tuijotan seinää pohtien syntyjäsyviä - vähän niinkuin Rymykin. Annoin siis leikkiyritysten olla, ja istuskelin ja katselin kaunista koiraani. Taas kerran tulin ajatelleeksi, että ne, jotka paasaavat ja purnaavat lemmikkieläimistä, eivät ymmärrä miksi joku sellaisen ottaisi, tai ne, jotka näitä myrkkyjä teille jättävät, eivät todellakaan käsitä, mitä joku toinen voi lemmikistään saada. 

 

Hugo on mulle äärettömän rakas ja tärkeä, totta kai, mutta myönnän, ettei siili kuitenkaan tarjoa samanlaista seuraa kuin mitä koira. Eikä kyse ole pelkästään seurasta - parhaimmillaan, tai pahimmillaan, se lemmikki (oli se mikä tahansa) voi olla se ainoa asia, mikä pitää toisen kiinni elämässä, rytmissä ja rutiinissa. Tai antaa ainakin syyn yrittää pysyä. Hassultahan se kuulostaa usean mielestä, mutta kehtaan väittää, että nämä ihmiset eivät ole koskaan kärsineet vakavista mielenterveydellisistä ongelmista. Joo, en minäkään aina ymmärrä miksi jollakulla on viisi koiraa, jos aika ei riitä edes yhdelle, tai miksi niitä koiria otetaan, jos niistä ei pysty taloudellisesti huolehtimaan (tai ei edes halua). Mutta sitä mä en ainakaan käsitä, miten jotkut kokevat heillä olevan oikeus arvostella niitä, joilla lemmikkejä on ja jotka pitävät näistä niin hyvää huolta kuin suinkin mahdollista. Tosin, en mä ymmärrä sitäkään, miksi valitetaan siitäkin, että joku pitää eläimestään liian hyvää huolta ("syö paremmin kuin ihminen itse yms"), koska valittajaltahan se ei ole pois, vaan siltä eläimen omistajalta. Minä itse vetäisin rajan enemmänkin siihen, että jos perheen koirien ruokinta menee lasten ruokavalion edelle, jossain ollaan menty vikaan...

On mulla pointtikin! Nyt kun H on viikot poissa, tiedostan entistä vahvemmin sen, minkälainen henkireikä tää "vain koira" mulle on, oikeasti. Jos mulla ei olisi Rymyä, mulla ei olisi vapaapäivinäni mitään syytä nousta sängystä ylös tai lähteä ulos, tavata ihmisiä. Mä homehtuisin näiden seinien sisällä, yksin, ja olisin melko onneton. Joskus huomaan selvästi, kuinka se kaksisuuntainen kera masennuksen käy kylässä, ja jo ihan pelkästään koiran kanssa uloslähtö on tuolloin työn ja tuskan takana, mutta ikinä ei olla koko päivää kyhjötetty sisällä, ellen ole ollut ihan oikeasti niin kipeä, että olen kokenut taudin voittamisen takia parhaaksi takapihapissatukset ja riehuttamiset. Ja parastahan näissä on se, että sitten saa kuulla kuinka en ole voinut oikeasti olla kipeä, kun olen jaksanut seistä takapihalla parisen minuuttia koiran kanssa O.o

Lenkkeily on nykyään ahdistavaa puuhaa, ei pelkästään näiden monien irtokoirien tai nähtyjen karhujen takia, vaan myös näiden myrkyttäjien, joista saa koko ajan lukea. Koko lenkki menee siinä, että mä tuijotan niitä tien reunoja ja vahtaan, ettei otus vaan vahingossakaan syö mitään (Rymy kun tätä harrastaa). 

Siinä se mun komea poika on. Ikää on vasta se 2 wee ja jos luonto suo, niin kyllä me ollaan ansaittu monen monta vuotta yhdessä, ihan tiedoks vaan. Keneltäkään ihmiseltä meidän yhteiselo ei ole pois, käsittääkseni. Niin, ja kakatkin kerätään aina, ellei pussit satu loppumaan kesken tai jos nyt johonkin syvimpään ojaan jossain syrjäisemmällä tien pätkällä käy vääntämässä - en jotenkin jaksa uskoa, että ne kakat, joita kukaan ei sieltä pusikosta edes näe, haittaisivat ketään palavasti.

Ei mulla kai muuta, piti vaan vähän avautua, kun a) mulla on niin mielettömän kaunis ja ihana koira, kaikessa raivostuttavuudessaan ja koska b) en vaan jaksa käsittää, miten itsekkäitä ja ahdasmielisiä ihmisiä maailma pitää sisällään. (Ja tälleen ohimennen, mä pentukuumeilen, taas.)

HUGON VIERAILU TUHATJALASSA

Miesotus käytti Hugon tänään heti kello 9 aamulla Tuhatjalassa, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei Keski-Suomen Eläinklinikka tarjoa päivystystä aukioloaikojensa ulkopuolella. Jos olisin asiaa ajatellut tarkemmin jo torstaina, olisin voinut pyytää hyvää ystävääni viemään meidät eläinklinikalle (tai siis Animagi Jyväskylään) perjantaina - nythän kävi siis niin, ettei H mitenkään olisi ehtinyt ajamaan perjantaina opistosta ensin kotiin ja sitten vielä Jyväskylään ennen puljun sulkeutumista; perjantaisin kun ovet menevät kiinni jo kello neljältä, harmi vain. Tämän takia aika varattiin lauantaille. 

Olisin kyllä siis halunnut Hugon suoraan eläinklinikalle paristakin eri syystä, sillä a) Hugemus Maximus on siellä vieraillut aina ennenkin, eli tuttu paikka sekä meille, että siiluskalle ja b) varsinkin koska eläinklinikalla on hammasklinikka. Toki, ensijaisesti siellä on varmasti hoidettu koiria ja kissoja, mutta kaipa nuo nyt jotain siilienkin hampaista tietävät. Sinne Tuhatjalkakin ohjeisti ottamaan yhteyttä, jos vaiva ei viikon päästä ole parantumaan päin - ja sinne, siis nimenomaan hammasklinikalle, minä olisin tahtonutkin heti. Hugella alkaa kuitenkin olemaan tuota ikää sen verran, ja kun nuo hammasongelmat ovat siileillä kovin yleisiä. Oli vika missä tahansa, olisi ollut kiva päästä tarkistuttamaan purukalusto. 

Voi olla, että H:n syyslomaviikolla (viikolla 42) aika varataan yleiseen "hammastarkastukseen", oli se vaiva parantunut tai ei... olen muutenkin jo pidempään miettinyt, että missähän kunnossa nuo hampaat mahtavat olla, Hugo kun ei niitä pahemmin esittele. Siili ei ole jyrsijä, toisin kuin monet jostain syystä kuvittelevat, eli hampaat eivät kasva samaan tapaan kuin vaikkapa rottien hampaat, eivät ole yhtä vahvat. Monille siilivanhuksille ruuat joudutaan mm. muussamaan, että nuo kunnioitettavan ikäset ja elämää nähneet sekä usein hampaattomat otukset pystyvät safkansa syömään. Ottaen huomioon, ettei Hugo ole moneen päivään syönyt mitään kovia ruokiaan, täytyy meikäläisen ehkä tehdä sama juttu seuraavan viikon toisen elämää helpottaakseni.

Suoraan sanottuna: nämä ovat taas niitä hetkiä, kun toivoisin H:n asuvan viikotkin kotona. Ettei tarvitsisi kantaa sitä vastuuta kahdesta tärkeästä otuksesta - yksin. Maanantaista perjantaiseen se tulen olemaan minä, joka vääntää siilin kanssa siitä, otetaanko se antibiootti 2 kertaa päivässä vai ei. Tosin, tähän asti Hugo on tainnut aina ottanut lääkkeensä suorastaan innokkaasti eli jospa tällä kertaa olisi sama, vaikka kipeä kohta onkin nyt nimenomaan suussa... on meinaan Hugen kolmas antibioottikuuri, ellen ihan väärin laskenut? Odotan jo suuuurella innolla (Miten niin olen sarkastinen? En ikinä!) sitä aamua, kun minun pitäisi olla 7.30 reippaana töissä, ai ihanuutta. Sitä ennen kun olisi tarkoitus herätä (mikä missio!), käydä Rympän kanssa joku tunnin lenkki ja sitten vielä lääkitä Huge. Joo, tiedän, se on verrattavissa normaalin lapsiperheen arkeen, itse olen valintani tehnyt ja sitä rataa. Tiiiiedän, kylläkyllä, mutta kai mä nyt silti saan vähän huokailla?

Aiheeseen palatakseni (olisi varmaan taas tästäkin postauksesta voinut jättää kaiken turhan pölötyksen pois, eh), tilanne on siis se, että--

• Torstaina huomasin Hugon suun pielessä verta ja poski näytti hieman turvonneelta. Jotkut Hugon pienistä ruhjeista ovat parantuneet itsekseen, joten ajattelin, että katsotaan sitten perjantaina tilannetta yhdessä H:n kanssa. Pehmeä ruoka oli kuitenkin maistunut hyvin. 
  

• Perjantaina poski olikin sitten huomattavasti suurempi, vähän punertava ja otus kuolasi aika mahdottomasti, verrattuna normaaliin eritykseen. Ei ollut mitenkään normaalia ärtyisämpi poitsu, pehmeä ruoka oli taaskin maistunut, mitään kovaa ei edes laitettu tarjolle.  

• Lauantaina eli tänään päästiin eläinlääkäriin heti aamusta, duh, ja epikriisi olisi tässä (kirjoitusvirheineen päivineen, puhui kuulemma asteen verran huonompaa suomea, mutta mitäpä tuosta  :)) ---

ELL: Helen Reimus (apulaiseläinlääkäri), 5.10.13

Hugo tuli klinikalle koska oikea poski turvonnut, torstaina illalla suusta tullut verta, syö ja juo. Klinikalla Hugo oli pirteä. Oikea poski turvonnut, omistaja sanoi että turvotus on hieman laskenut. Paino 450 grammaa. Kyseessä on todennäköisesti haava tai hampaan absessi (paise). Aloitetaan Hugolle antibiootti- ja tulehduskipulääkekuuri ohjeen mukaan. Soitelkaa mikäli Hugon vointi ei lähde parempaan tai tulee muutosta huonompaan. Mikäli ilmenee rajumpaa oksentelua tai ripulioiretta ottaa yhteyttä. Suosittelen varata aika hammaslääkärille. Toivotaan pikaista paranemista!  

Eli periaatteessa sama tuttu setti, vaikka paikka olikin eri - paitsi että lääkkeet ovat nyt valmiina annoksina ruiskuissa, mikä ei haittaa yhtään meikäläistä. Napsaistiin vielä kuva Hugesta turvonneen poskensa kera. Huge oli tällä kertaa ihan yhteistyökykyinen, mutta eipähän tuo turvotus hirveän hyvin kuvasta erotu... enkä muistanut nähtävästi muokata punasilmäisyyttäkään pois, mutta ehkä te nyt kestätte. Sen verran ainakin näkee, ettei tuo suunpieli/poski ihan normaalilta näytä! Voi mun pientäni, taas. On nää siilit kyllä niin sitkeitä sissejä, ihan uskomatonta. Reissun jälkeen Huge kipitti ekana reippaasti ruokakupeilleen, söi ja joi ja läks reteesti nukkumaan.

SIILIN SAIRASKERTOMUKSET JATKUU...

Hei muuten! Tajusin juuri, etten vissiin muistanut päivitellä teille mitään Hugon kuulumisia sen mysteerisen näppylähaavapaisetäh? -postauksen jälkeen, vaikka tarkoitus kyllä oli. Homma nimi on, tai oli, meinaan se, että se näppylältä näyttänyt jutska osoittautui haavaksi, joka parani putsailemalla ihan itsestään muutamassa päivässä, eli ei tarvinnut lähteä lääkäriin ollenkaan.

Mutta. Niin, mutta... Tänään kun katsoin Hugon, herralla oli verta jalassa sekä verta suunpielessä - samoin kasvojen oikea puoli, siis Hugosta itsestään katsottuna, oli vähän turvonnut. Tuntuu, että tätä pientä otusta koetellaan jotenkin ihan liikaa, koko ajan jotain! Huomenna saa miesotus katsoa tilanteen uusiksi heti kun tulee kotiin, Hugo kun ei tunnetusti mun käsittelystäni kauheasti välitä, ja jos siltä näyttää niin lääkäriaika tilataan varmaankin lauantaille, tai jo huomiselle jos onnistuu. Itselläni on lauantaina koulutus, jos vaan räkätautini antaa myöden, mutta onneksi H:lla ei ole mitään päivystyksiä, eli pystyy tarvittaessa pyörähtämään Jyväskylässä yksinäänkin.

Epäilen, näin niinkus piruja seinille maalaamatta, että vika saattaapi olla Hugon suussa, poitsu kun on nyt moneen kertaan jättänyt kaikki kovat ruuat syömättä. Mutta se jää nähtäväksi. Toivottavasti ei tämäkään ole mitään vakavaa, ollaan selvitty nyt jo niin monta kertaa pelkällä säikähdyksellä. Hassua sinänsä, kun kuvittelin jotenkin ennen Rymyn tuloa, että koiran kanssa siellä eläinlääkärissä joudutaan varmaan ravaamaan, kun on tuollainen vintti kyseessä, mutta onkin tämä toinen otus, josta saa kantaa huolta vähän väliä. No, Hugo kyllä täyttää 4 ensi vuoden helmikuussa, alkaa vissiin ns vanhuus vaivaamaan, ikävä kyllä :/ Kolme kun taitaa olla se maaginen rajapyykki, että sen jälkeen näitä vaivoja alkaa tulemaan urakalla, jos on tullakseen.

Tällä kertaa yritän muistaa infoilla täälläkin asian tiimoilta. Huoli on kyllä melkoinen, taas kerran :(

MOI!

Mamma on ollut lähiaikoina niin huono bloccari, vai mikä se nyt siis onkaan. Mut siis sellanen kuitenkin, ja suoran sanottuna se on ollu ihan järkyttävän surkea, eikä oo saanu tänne mitään kirjotettua vaikka on ollu tarkotus monesti, niin että mä tulin nyt sit ihan itte kertomaan teille kuulumisia, ku säälittää tää touhu - siis mää, Rymy. Varmaan ootte jo unohtanu mut, ku nähtävästi mamma ei saa mitään aikaan, se on ollu just tollanen Elopuusta lähtien. Eiku vai Elosuusta. No kuitenkin jostain elosta. Sillo iskä lähti sinne Kuopioon, missä se on aina viikot ja sinne se lähti tänäänki aamulla. En oikein tajua miks. Me ollaan kuitenki nyt sit mamman ja Hugon kanssa vaan oltu ja opeteltu tätä uutta rytmiä ja rutiinia koko se elo-jotain ja sen jälkeenki.

Ei olla nyt loppukevään jälkeen hirveesti käyty mettässä juoksemassa ihan vaan me kahdestaan, ku täällä on ollut niitä karhuja ja yhdellä ainakin on kaksi pentua mukanaan, kai. Ne on menny melkein kylällä ja ihan asutusten lähettyvillä ja tietteks, yks niistä jo kaadettiinki, se oli sellanen iso urosotus! Näin kuvan siitä. 

Mut ollaan sen sijaan aika paljon nähty Seran kanssa, siis oikeastaan viikottain ja joskus useamminkin, tänäänki käytiin aamulla riekkumassa sellasella isolla vanhalla jalkkiskentällä. Iskä vei mut sinne eilenki. Mä en ees tienny sellasesta paikasta, mut sitte me yks kerta mentiin sinne Seran ja sen blondin kanssa ja siellä oli tosi kivaa, ku sai juosta! Me mennään sinne aina autolla. Ja tänäänki, kuten yleensäkin, sen riehumisen jälkeen me käytiin lenkillä. Me saadaan aina juosta vapaana, paitsi sit kun tulee jotain ihmisiä vastaan.

Siitä tulikin mieleen. Mä oon nyt muutamana kertana säikähtäny tosi pahasti, ku ihmiset ei pidä toisia koiria kiinni - yks aamu silleen joskus kuuden jälkeen oltiin ihan kylillä lenkillä, tossa autoteiden vieressä ja sieltä kuulkaas syöksyi mun luokse yks koira. Sen emäntä otti heti sen toisen koiran kiinni ku näki meiät, ja se huusi sitä toista takas ja kiros kovaa ja pyysi anteeksi, mistä mamma oli tosi mielissään, koska sen yhden ison koiran omistaja ei kerran pyytäny. Sillo mä säikähdin ihan hirveesti ku se koira yhtäkkiä juoksi autotien yli mun luokse; se varmaan vaan halus leikkiä, mut ku se oli oikeesti pienen karhunkokoinen. Eikä se mies, joka sillä otuksella oli mukanaan, ees pyytäny anteeks. Ei se sanonu mitään, lähti vaan menemään. Mamma vähän suutahti, vaikkei se mitään sanonutkaan sille - mut siis miksei se ottanu sitä koiraa kiinni, ku se näki meidän tulevan? Sitä se mamma ihmetteli kauheesti. Sen jälkeen mä oon taas vähän säikkyny kaikkia ja kaikkea, mut kyl tää tästä.

Sera ja sen emäntä tuli sitte vielä meille hetkeksi, ku me tahottiin sohvapainia - ne tulee yleensä lenkin jälkeen hetkeks, sit noi ihmiset vaan istuu pöydän ääressä ja juo ja syö jotain, eikä me saada mitään. Paitsi painia, mut se onki kyl niin sairaan kivaa. Sera oli meillä yks päivä hoidossa ihan hetken ja sillonki me vaan painittiin. Tai ainaki sillo, ku Serppa ei menny ympäri kämppää vinkuen ja läähättäen. Sillä on sama ongelma, mikä mulla oli sillo vähän aikaa sitten, ku se ei oo ikinä ollu hoidossa. Se muuten tulee varmaan ens keskiviikkona taas hoitoon! Voiku ois jo se. Se keskiviikko, niinku.

Tolta se niinku näytti, mamma sanoi ettei saanu kuvia ku meiän pyllyistä, mut en mä nyt oikeen tajua, että miksi sen piti sen kännykän kanssa ees olla siinä sohvalla, ku me oltiin varattu se siihen painileikkiin. Ai nii! Mä oon nyt ollu aina sillon tällön Serpan luona kylässä ja siellä on tosi hauskaa, vaikkei siellä saakaan mennä sohvalle - ollenkaan! Yks kerta sen iskä haki mut ja sitten mamma ja mun iskä haki mut kotiin illalla ku mamma pääs töistä - se oli kiva ylläri, kun en tienny, että iskä oli tulossa kotiin. 

Mä oon sellanen lainakoira, mamma aina välillä sanoo niin. Aina joskus se Seran blondi soittaa, että hei, saanks Rympylän lainaan ku Seepialla on tylsää? ja sit mamma vaan että joo, senkus haet! Sen takia niillä on niinku avainki meille, että voivat hakea mut ihan koska tahtovat ja palauttaa koska tahtovat. Aika kätevää.

Mä aattelin vielä näyttää teille pari kuvaa. Mamma on lähiaikoina ollu ihan hirveen huono ottamaan kuviaki, en tajua mikä siihen on menny. Mä luulen, että sillä on vähän ikävä iskää, niinku mullaki, ja sen takia se on aika paljon omissa ajatuksissaan. Sen takia mä en oo nyt tehny mitään tuhmia juttuja, kun oon ollu yksin, ettei sille sitte tuu paha mieli tai mitään. Mut niin, ne kuvat! Tässä ois:

 Tässä mä oon mamma kanssa pikkuvessassa, vähän niinku seurana. Se laittaa aika usein sen oven silleen huonosti kiinni, että saan sen sit kuonolla auki, mikä on mun mielestä tosi kiva leikki. Tykkään.

 Tässä mä oon päikkäreillä, mut mamma ei ollu tajunnu peitellä mua.

 Tässä mä katon mamman kanssa Teen Wolfia, ku se on aika jännä ohjelma kuitenki, ku siellä muristaan ja äristään ja ulvotaan, niin mä vähän niinku olin tossa silleen jos se vaikka tarvii jeesiä.

Näissä kuvissa on näytteitä mamman tyhmyydestä. Se vaan silleen, hetki vielä niin tulee Sera! Mut en mä niinku tienny mitä se hetki tarkkaan ottaen tarkottaa, joten mä sitten oottelin varmuuden vuoksi tossa ovella, kunnes se Serppa sitte tuli. Se oli aika pitkä hetki.

 

 Mut sitte siinä TULEMISESSA kesti niin kauan, että mä menin lopulta tohon sohvalle tolleen ja vähän vinkusin ja vinkusin ja vinkusin, et jos se sit tulis nopsempaa. Ei se oikein auttanu.

 No täs on sit viel yks todiste: mamma sano mulle, että ei pitäs mennä enää kauaa niin *nimi* tulee, niin lähdet Serpan luo hoitoon! Ja mä niinku en oo niin tyhmä mitä se kuvittelee; mä tiedän sen nimen,  se on Seraseepian iskä, ja mä tiedän mitä se TULEE tarkottaa, joten mä sitten taas oottelin siinä oven lähettyvillä. Vinguinki taas vähän, jos auttas.

Tässä mä oon iskän kaa sunnuntaina siellä kentällä, hyppäsin ton esteen yliki - ihan itte ja käskemättä. Mä vähän posetan, kun mul on toi superhieno paita päällä. Vaikka jostain syystä, aina kun näen sen, niin mua alkaa kauheasti tärisyttää, mut sit se on ihan OK, ku se on päällä.

Että sellasta meillä. Mä oon nyt taas aika paljon vahtinu tätä meidän kotia, ku iskä ei oo täällä. Ulkonaki menee kauheesti niitä sellasia Hugon kopioita, paitsi että ne on isompia, eikä ne tajua mennä pois, vaikka mä kuinka haukun ja ulvon. En oikein ymmärrä miks mamma aina sillon käskee mut sisään, ku mä kuitenkin vaan yrittää auttaa ja pitää sen turvassa, ihan niinku iskäki tekis, jos ois täällä! Mä muutenki hengaan aika paljon mamman lähettyvillä, seurailen sitä vähän sinne sun tänne, niinku just sinne vessaanki. Tässä viikonloppuna se astu mun hännänki päälle, ku ei tajunnu että olin keittiönpöydän alla sen jaloissa kattelemassa, et jos sieltä vaikka tippuis jotain lattialle vahingossa.

Nyt on muuten ollu tosi kylmä. Eilen ku käytiin hakemassa karkkia huoltoasemalta, ja mä pääsin mukaan, niin mun piti laittaa jo ihan takki päälle. En yhtään tykkää talvesta, mamma pukee mulle ylle sillo aina niin noloja juttuja, niinku jotain ihmisen jalkoihin kuuluvia villajuttuja ja sellasia. Hävettää mennä kylillä, ihan oikeesti.

Mut joo. Nyt pitää mennä. Ulkona on niinku joku orava, täytyy mennä ajamaan se pois, ettei mammaa pelota.

Terveisin, Rymy.

NEITI COCO feat AVEC

Täällä taas! Coco, eli siis tuo ihana whippet-neiti, joka meillä majaili puolisen vuotta, teki aika moneen meidän tuttavapiirissä lähtemättömän vaikutuksen... varsinkin lapsiin, noin niinkus meidän lisäksi. Ihan jatkuvasti joku tutuista lapsista kertoo mulle, kuinka Coco oli paaaaaljon kivempi kuin mitä Rymy on, koska se jaksoi hakea pallo ja leikkiä ja ja ja - se lista tuntuu olevan loputon, haha. Samaten silloin tällöin huokaillaan haikeina, että kyllähän se Coco ehkä vielä joskus tulee teille kylään, tuleehan? Ja jos se tulee, saanhan mä sitten tulla heittään palloa, saanhan? Myös aikuiset vähän väliä kyselevät Cocon kuulumisia, joskin vähän eri sävyyn kuin lapset, joten ajattelin nyt neidin Oman Ihmisen luvalla vastata tähän kysymykseen muutamalla hassulla lauseella ja kuvalla, ihan vaan silleen pintaa hipoen.

Mun on ihan ekaks pakko jakaa yksi kuva, joka mulle lähetettiin pari päivää Cocon kotiinlähdön jälkeen. Mä kun näin tän kuvan, mulle tuli vaan niin pirun hyvä mieli - jos tässä ei ole yksi hemmetin onnellinen koira, niin mikä siinä sitten on, häh?! Vaikka mä periaatteessa olin ihan varma, että Coco sopeutuu takaisin omistajansa arkeen ja uuteen kotiin ilman mitään ongelmia, kyllähän siellä takaraivossa silti kuiskaili sellainen pieni huoli, et mitä jos niin ei käykään, hui hirvitys? Senpä takia olikin tosi ihana saada sähköpostitse kuulumisia heti parin päivän sisään; putosi sydämeltä ikään kuin kivi, jonka olemassaoloa en edes ollut tiedostanut sitä ennen. Myönnettäköön, että ilahduin myös kovasti siitä, että hihnalenkkitreenimme sekä näkyi, että noteerattiin; Coco ei kuulemma vetänyt enää samalla tavalla lenkillä ja haki selkeästi enemmän kontaktia (namien toivossa, hahah!), ja tätähän me tosiaan harjoiteltiin se kuusi kuukautta, eli ihan kiva huomata, ettei ollut turhaa hommaa. Täytyykin kysäistä seuraavalla kerralla ihan vaan uteliaisuuttani, että vieläkö neiti muistaa oppimansa.

Mutta siis tuo kuva, ei jestas, se saa mut hymyilemään vieläkin! Melkein tekisi mieli tirauttaa parit aaawww-kyyneleet, on se vaan niin nätti otus, nih. Sitä paitsi, pikkasen tuli kieltämättä ikävä neitiä tätä postausta kirjoittaessa...

Anyway! Sen lisäksi, että multa on - totta kai - kyselty miten Coco voi, siis ihan konkreettisesti, niin eniten multa on ehkä kuitenkin kyselty, että saiko neiti itselleen sen kaverin vai ei? Tätä on kyselty varmaankin sen takia, että Cocon ollessa meillä, aika moni meidän lähipiirissä, ja sen ulkopuolella, ahem, pohti miten molemmat koirat tottuvat Cocon lähdön jälkeen taas olemaan yksin ja minä tuolloin jokaiselle ääneen tätä asiaa pohtineelle kerroin, että mitä neitikoiraan tulee, Cocolle on lähitulevaisuudessa suunniteltu kaveria. 

Joten, ladies and gents, tässä on FRANK! Cocolle ei tullutkaan shelttikaveria, kuten alkuunsa oli kaavailtu, vaan sen sijaan kaverikoiran paikan vei näinkin suloinen villakoirapoitsu. Joku päivä meidän on pakko lähteä tonne etelämpään treffaamaan näitä kahta, mä tahdon päästä halailemaan tätä ihanuutta, öö. Mullahan oli siis lapsensa täsmälleen tämännäköinen pehmolelu (taisi itse asiassa olla äitini vanha), ja se istuikin vielä juuri täsmälleen samanlaisessa asennossa, joten mä olen ehkä vähän puolueellinen, mutta siis kattokaa nyt tuota nassua. 

 

Neiti Coco on kuulemma hitusen rauhoittunut, kuten Rymykin, joten ehkä tuo 2 wee tosiaankin on joku maaginen virstanpylväs, en tiedä. Ei neiti onneksi ole sitä ihanaa virtaansa kuitenkaan menettänyt, onneksi! Autoilutkin ovat alkaneet kuulemma sujumaan paremmin, mikä ilahduttaa meikäläistä kovasti. Se Cocon stressaaminen siellä autossa, argh - sitä oli vaan jotenkin niin järkyttävän tuskaista katsella, kun ei oikein osannut mitenkään toista auttaa.

Kuten kuvat kertovat, mainiosti on lähtenyt rullaamaan Cocon uusi-vanha arki - Coco voi hyvin ja on ottanut uuden kaverin hyvin vastaan, joskin luonnollisesti joskus korvissa roikkuavaa pentukoiraa on täytynyt vähän ojentaa, että oppii tavoille. Tosin, kerrottakoon vielä sekin, ettei Coco vissiinkään vielä ole näyttänyt Frankille niin sanotusti sitä kuuluisaa "kaapin paikkaa", jonka paikasta neiti oli hyvinkin tarkka meillä ollessaan. Vaikka eipä se Coco täälläkään heti Rymyn yläpuolelle pyrkinyt, vaan kuulosteli ja katseli ja tutustui ensin Rymyyn rauhassa ja kun neiti oli varma, ettei "haukkuva koira pure", tämän olikin aika helppo laskea kruunu omalle otsalleen :D

Tästä kaikesta on hyvä päätellä, ettei me ihan piloille onnistuttu toista hemmottelemaan (vaikka kuinka yritin). Terkut sinne Cocon omalle poppoolle, jospa me vielä tässä joskus onnistutaan treffailemaan :D ! 

"KATTOKAA, KOIRA!"

Möö! Tänään mun piti viettää päivä siivoten, koska on miehen synttärit, ja se tulee tänään kotiin. Ja sitä paitsi, luonnoksista löytyisi kyllä pari aihetta, joista on ollut tarkoitus kirjuutella jo pidempään, ja uuden kännykän kuten myös siskon kamerankin kätköissä ois kuvia, jotka on ollut tarkoitus postata (ehkä mä ne sieltä vielä kohta kaivan), mutta... 

Mä olen nyt monena päivänä peräkkäin jäänyt lenkillä ihmettelemään ihmisten tietämättömyyttä, typeryyttä ja vastuuttomuutta.

1. Mulla ei ole mitään sitä vastaan, jos joku vieras haluaa meidät lenkillä pysäyttää ja silitellä mun koiraani, oikeasti. Joskus se on jopa tosi ihanaa, varsinkin kun Rymyä kehutaan kovasti. Mutta se edellyttää, että minulta kysytään ensin lupa, ei mun koiraltani. Taas kerran tässä yhtenä päivänä pari vanhempaa naista (useimmiten nämä muuten ovat vanhempia naisia, jotka näin tekevät) yrittivät tunkea kätensä lässytellen koirani naamaa kohti (ja vieläpä ohitseni, koska koira käveli ojan puolella), mutta minäpä kävelin tylysti ohi ja sinne ne jäivät tuijottamaan peräämme. Varmaan jäivät miettimään, miten epäkohtelias olenkaan. No, mun mielestäni he olivat varsin epäkohteliaita. Ja sitä paitsi, mun mielestä on äärimmäisen typerää ensinnäkin kumartua vierasta koiraa kohti, puhumattakaan siitä, että sitten vielä tungetaan käsiä suoraan tämän naamaa vasten. Vaikka vieras koira näyttäisi kuinka ystävälliseltä, sä et vaan voi tietää, mikä tätä ärsyttää/pelottaa. Se voi olla vaikka hiusten väri, paidassa oleva kuvio, tai mikä tahansa outo ja ihmeellinen asia. Mitäs jos juuri tätä koiraa olisi aikoinaan pahoinpidellyt vanha naisihminen? Kenen syy se siinä vaiheessa on, kun mun koirani pelästyy ja puolustaa itseään tältä pelkäämältään asialta; kenen syy, jos jotakuta sattuu?

2. No sitten. Kävimme eilen Rymyn kanssa kävellen hakemassa ekaluokkalaisen pojan meille kylään. Kotimatkalla pojan kaveri sai meidät kiinni, ja tämä ihan mukavan oloinen tyttönenhän tunki heti itsensä Rymyn iholle kertoen heidän omista koiristaan, silitellen ja rapsutellen ja sitä rataa. En puuttunut tähän asiaan, koska Rymy ei näyttänyt mitenkään ärsyytyneeltä, ja koska tajusin, että A) tyttö kääntyisi ihan just kohta oman kotinsa suuntaan ja B) koska kaverinsa oli juuri silitellyt Rymyä, tyttö oli tämän varmastikin nähnyt ja oletti sen olevan OK. No, joo, olihan se periaatteessa, mutta seuraavalle, joka saman tempun tekee, aion asiasta sanoa. Eniten mua ihmetyttää juuri nämä tällaiset lapset, joilla on kotona omia koiria; nämä kun eivät yleensä pelkää koiria, kun ovat moisiin tottuneet. Jos minä Rymyn aikana saan lapsia, mun lapset tulevat todellakin tietämään sen, että vaikka meillä olisi 15 omaa koiraa meidän taloudessa, vieraaseen koiraan ei koskaan mennä koskemaan, ei missään tilanteessa, ilman omistajansa suullista lupaa. Lapset ovat toki lapsia, ja joskus se luvan kysyminen voi unohtua, vaikka sen tietää. Mutta silti. Mun mielestäni tää on vaan niin äärimmäisen tärkeä asia ja vanhempien tulisi todellakin painottaa tätä  (+ sitä, ettei suojateiden yli pyöräillä, argh!)

3. Tänään sitten kävelytiellä meitä kohti juoksi pieni lapsi, tiedä olisiko ikää ollut kolmea vuotta enempää. Lapsi juoksi, juoksi, juoksi -- ja hetken kirosin mielessäni, että voi jumalauta jos toi on juoksemassa nimenomaan Rymyä kohti... No, aika läheltähän tämä meni, olisi ehkä pysähtynytkin (tai no, totta puhuen, en tiedä pysähtyikö, en jäänyt katosmaan) jos emme olisi menneet niin reippaasti eteenpäin, ja Rymyhän sitten väisti kohteliaasti autotielle kun ei ollutkaan hihna tarpeeksi tiukalla, toisin kuin luulin - onneksi ei tullut autoja! Rymyhän ei vieläkään osaa kävellä oikealla puolellani, vaikka olen yrittänyt lähiaikoina opettaa, ja toiseksi tämä lapsi juoksi meitä kohti nimenomaan - meistä katsottuna - oikealla puolella, joten koin turvallisemmaksi pitää Rymyn autotien puolella ja itseni tässä välissä, ihan vaan varmuuden vuoksi. Oho, olipas selkeä selitys. No anyway, tässä taas on yksi asia, jota en vaan ymmärrä; jos minä olisin ollut tuo aikuinen, joka lapsen perässä käveli, minä olisin alunperinkin ohjeistanut olemaan juoksematta kävelytiellä miten sattuu  (mitäs jos takaata olisi tullut pyörä ja tämä pieni lapsi kuitenkin sinkoili reunasta reunaan ja autotiekin oli tosiaan siinä ihan veressä?!) - ja viimeistään siinä vaiheessa olisin ottanut kädestä kiinni ja käskenyt kävelemään, kun olisin nähnyt koiran lähestyvän. Ikinä kun et voi tietää. Minä olisin mieluummin varovainen jo etukäteen, varsinkin jos olisi oma lapsi kyseessä, kuin lähtisin myöhemmin puimaan oikeudessa, että kenen vika se oli, kun kävi huonosti. Maalaisjärjellä pääsee pitkälle.

4. Ja tästä päästään tietenkin siihen, että en vieläkään voi käsittää, miten itsekeskeisiä ihmiset osaavat olla, mitä kävelytiellä kävelyyn tulee tai liikenteeseen, ylipäätään. Suojatielle on ihan turha astua, jos on autoja näkyvissä, niitähän ei kiinnosta kuinka kauan joudut odottamaan koiran kanssa, ei vaikka taivaalta putoilisi puukkoja ja kiviä. Ja on se nyt hemmetti niin vaikeaa ymmärtää, että kävelen kävelytiellä siellä muka väärällä puolella ja pidän koirani näin ojan puolella ihan sen vastaantulijan turvallisuuden vuoksi, en omaksi huvikseni. Kyllä minäkin pyrin väistämään ja antamaan tilaa, jos näyttää siltä, että vastaantulijan on meitä hankalampi väistää, eikä se vaadi minulta mitään ponnistuksia tai "OLINPAS MINÄ NYT KILTTI JA IHANA" -ajatuksia. Teen sen, koska se on mielestäni kohteliasta ja se siitä. Miten paljon mukavampaa tuolla liikkuminen olisikaan, jos ihan jokainen muistaisi välillää ottaa toiset huomioon, sen oman napansa sijaan. Ei se vaadi ainakaan minulta mitään suuria ponnistuksia, siis se olan yli kurkkaaminen ja tien toiselle puolelle väistäminen. Ja teille, jotka ette tiedä, pyörissä pitäisi olla kellot - ja niitä saa myös käyttää! Ihan vaikka sen takia, että edessä menevä ihminen tietää, että kohta joku viuhahtaa vauhdilla ohi eikä vahingossakaan astu eteesi - ja varsinkin jos tällä on koira, jolla taipumusta sinkoilla nopeasti liikkuvien juttujen perään. Sitä kelloa saa käyttää, jos ei toisen huomioonottamiseksi, niin vaikkapa sitten ihan sen tärkeimmän eli oman turvallisuutensa takia. 

Näin, sellasta pyöri meikäläisen mielessä tänään aamu(okei, päivä)lenkillä.

RIEKKUMISTA KERA KAVEREIDEN

Käytiin tänään treffaamassa Marloa ja Ernestoa - tähän väliin kerrottakoon, että a) kuvasaldo jäi törkeän pieneksi ja surkeaksi, koska en ole vielä tutustunut uuden puhelimeni kameran asetuksiiin, en siis niinkus yhtään sekä b) koska noiden menoa oli ihan mahdoton kuvailla, varsinkin kun aurinko oli juuri vetelemässä viimeisiään. Yritettiin ottaa jopa Marlosta ja Rymystä yhteiskuvaa koska Marlossakin on ripaus vinttaria (luonteessa enemmän kuin vaan ripaus!), mutta ehkä ensi kerralla onnistuu paremmin - koirat olivat kyllä ihan nätisti käskyn alla, mutta valo teki tepposet! Tätäkään en kännykän ruudulta nähnyt, totuus paljastui vasta muokkausvaiheessa, möh.

Anyway! Ensin tehtiin pieni remmilenkki, vaikka yleensä ollaankin hypätty autoon ja käyty metikössä rallaamassa ilman hihnoja. Nyt ei uskallettu, kun on edelleen noita nallekarhuja nähty täällä aika ahkerasti - vaikka kyllähän sitä varmaan kaikki metsän eläimet juoksevat toiseen suuntaa Rympän tömisyttäessä tannerta, ahem... Lenkin jälkeen mentiin karvakavereiden pihaan leikkimään. Alkuunsa Rymppä oli vähän ihmeissään, mutta löysi hyvin pian yhteisen sävelen Erneston kanssa; itse asiassa jo lenkillä singahteli Erneston luokse varsin leikkisästi, mikälie sielujen veljeys kyseessä. Marlo sen sijaan vapaana ollessaan keskittyi vahtaamiseen, jahtaamiseen sekä haukkumiseen, ihan kuin ei olisi enää muistanutkaan miten leikkiä itseään isomman koiran kanssa. Ernesto taasen otti ihan lungisti, ei minkäänlaista epävarmuutta tai jännitystä havaittavissa, vaikka olikin vasta toinen kerta Rympän seurassa. Ihana poika! Ja onhan Marlokin tosi ihana, vaikka äänekäs onkin :)

Hauskinta koko jutussa oli se, että omalla kotipihalla Rymy on aivan kuin Marlo - haukkuu, ärisee, jahtaa, komentaa, leikkimielisesti näykkii ja sitä rataa. Hävettää aina selittää muille, että se vaan leikkii tolleen vähän rajusti, ei se tarkota pahaa! Nyt kun oltiinkin toisen pihalla ja Marlo teki täsmälleen samaa, Rymy oli aivan OMG, WHAT IS HAPPENING HERE?! aivan kuin ei olisi moista leikkiä eläissään leikkinyt. Siinä sitten repeilin luotani turvaa hakevalle koiralle... on mulla siinä kans yks, ei jumanleissus. Loppua kohden Rymppä kyllä hiffasi muun muassa tuon Marlon ns napsimisen olevan aika harmintonta ja Marlokin aina välillä unohti Rymyn vahtaamisen, kun muisti, että mulla on se Kuuluisa Namitasku. Siis juuri se, jonka pauloissa Serakin yhdessä vaiheessa tuntui olevan. Tuli siinä vaiheessa sekä Marlosta että Ernestosta ihan mun bestiksiä, kun irtosi parit nappulat taskun pohjalta, ai että. Tosin mieluummin ajattelen olevani ihan vaan the Koirakuiskaaja.

Mutta juups, näillä näkymin treffit näiden kahden poitsun kanssa uusitaan sunnuntaina, jee! :) Huomenna sen sijaan lukee kalenterissa JADE eli jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, perjantaina olisikin sitten tärskyt pienen ja hurmaavan samojedilapsosen kanssa. Jännä nähdä miten Rymy suhtautuu uuteen potentiaaliseen kamuun, itsehän ihastuin täysin, kun lenkillä törmättiin - mikä ihanan pieni valkoinen ja pörröinen söpöläinen, iiiiiks! Nyt kun vielä muistaisin napsia pari kuvaa teille ihanuudesta niin se olisi aika jees - sikälimikäli siinä häslingissä pystyy moiseen...  :D

Nyt vielä ne tämän päivän huonolaatuiset kuvat (joissa Rymy ja Ernesto posettavat toooosi mallikkaasti) ja se ois sitten hyvät yöt teille kaikille, palaillaan (ruoka)astialle!