HUGON UUSI KAVERI?

Rymyllähän on tapana välillä hämyhaukkua tai jopa ulvoa (?) tuolla aidan luona, mutta eilen ihmettelin, kun poitsu alkoi haukkumaan tuossa ihan takaoven luona. Rymy makoili hetkeä aikaisemmin sohvalla, sitten äkkiä vaikutti siltä kuin olisi kuullut jotain ja syöksyi pihalle - oletin kuulevani ihan just haukuntaa aidan luota, olin jo henkisesti valmistautunut lyömään pääni tietokonepöytää vasten, joten tuo lähellä haukkuminen ihmettytti meikäläistä sen verran, että menin sitten tietenkin katsomaan, mistä on kyse. Ja kappas.
 

"Saaks Hugo tulla jo leikkiin, vaik ei oo vielä pimeetä?"

Valitettavasti, ei saanut. Sen sijaan minä soitin miehekkeen puolpaniikissa kotiin, jotta saataisiin kaveri kiikutettua aidan toiselle puolelle vähän turvallisempaan paikkaan. En tajua mistä aidan raosta tuo oli tänne itsensä tunkenut, ehkä naapurin terassin alta? Eikä Rymy sinänsä yrittänyt mitään toiselle tehdä, ja itsehän se olisi turpaansa saanut, mutta kyllähän se vähän poitsua ihmetytti kun yhtäkkiä pihaan ilmestyy 3 kertaa Hugon kokoinen tuhiseva pallo - ei jestas se oli muuten iso! Ihan törkeän kokoiset tassut, ja naamakin oli niiiiiin suuri ja lutuinen. Nauratti ihan hemmetisti, kun Rymy meni tekemään lähempää tuttavuutta ja säikähti tuhinaa niin että lensi ilmaan - ja taas alkoi haukkuminen. Voi mun rohkeaa poikaani...

HOITORAPSA + VAIKEITA ASIOITA

Täällä taas painitaan "vaikeiden" asioiden kanssa, mutta aloitetaan kuulumiset nyt kuitenkin hyvin sujuneesta hoitopätkästä! 

Rymy oli siis ystäväni luona perjantaista sunnuntaiseen, vasta yhdeksän pintaan illalla päästiin hakemaan poitsu kotiin, kun matkaan meni se yli pari tuntia. Pihaan kun ajettiin, tulivat nämä juuri pienimuotoiselta metsäpissatuslenkiltä (asuvat keskellä metsää), ja Rymy katseli hetken kauempaa, siis mitäs täällä tapahtuu? Kun sitten astuin autosta ulos ja huusin moikat, syöksyi poitsu vastaan lentäen. Ystäväni risti Rymyn tuijottavaksi muumiokoiraksi, kun on kuulemma niin eleetön verrattuna heidän pieneen hölmöönsä, ja ystäväni tosiaan huikkasi nauraen siinä hakiessamme, että jo vain tuli eloa muumiokoiraankin! :D 

Hoidossa ei tosiaan ilmennyt mitään suurempia ongelmia, mitä nyt ensimmäisenä yönä Rymy oli päättänyt vinkua kolmesta viiteen, kun perheen poika oli käynyt vielä pikkutunneilla syömässä, haha. Seuraava yö olikin mennyt sitten ilman mitään. Heillähän ei koirat nuku samalla tapaa makkarissa kuten meillä, mutta eiköhän tässä tapauksessa turvaa antava voima ollut se kaverikoira - eikä ihmisetkään kaukana olleet. Perheen isäntää alkoi naurattaa, kun nukkumisista puhuttiin, ja sanoi sitten, että aamulla kun hän oli herännyt, olivat Rymy ja Sera vaihtaneet petejä, eli Sera makasi pitkin pituuttaan Rymyn suurella patjalla ja Rymy oli ahtaununut neidin pieneen pesään, hih!

Yhteen eivät olleet kaverukset ottaneet, vaikka ulkona tuo leikkiminen välillä kävikin aika villiksi, omat nappulat eivät tietenkään olleet kelvanneet, kun oli jotain muuta tarjolla - onneksi sentään omat raakaruokansa olivat iltaisin maistuneet. Eikä nuo nappulat muuten menneet eilen illallakaan, eikä tänään aamulla. Saas nähdä milllä mielellä poitsu huomenna on. Perheen isäntään oli Rymy kovasti tykästynyt, kuulemma.

Tässä vielä pari ystävältäni facesta lainattua kuvaa hoitotunnelmista :D Oli poitsu kuulemma eilenkin ottanut lepiä ehkä jonkun tunnin, ja muutoin olivat riekkuneet ja leikkineet ja riekkuneet ja leikkineet.

 

Tuota pientä nimilaatalla varustettua pantaa olivat pitäneet päivisin pojalla, heillä kun ei ole aidattua pihaa, vaan asuvat tosiaan aika syrjässä metsän keskellä. Oli Rymy kuulemma välillä yrittänyt liian lähelle tietä jos silmä vältti, mutta aina oltiin saatu haettua takaisin, ei ollut lähtenyt livohkaan :)

Sitten ne "vaikeat" asiat. Ystäväni soitti sunnuntaina aamulla kuulumisia. Ollaan hänen kanssaan tässä nyt jo pidempään puitu Rymyn kynsienleikkaamista, eli ollaan siis yritetty pohtia tekniikoita, joilla homma hoituisi ilman niitä sotilaallisia toimenpiteitä ja tulosta on havaittavissa! En ollut ikinä aikaisemmin tajunnut, että voisin alkaa poitsua palkkaamaan pelkästään saksien näkemisestä, kynnen kopsuttelusta, yhden kynnen leikkaamisesta jne, vaikka järkeehän tuo käy aivan loistavasti, duh. Joten sitä olenkin nyt jo ehtinyt harjoittelemaan, mutta sitten sunnuntaina ystäväni kysäisi, että olenko huomannut, että Rymyllä alkaa tassut vetämään virheasentoon, juurikin noiden kynsien takia. Olivat kiinnittäneet nyt huomiota asiaan, kun Rymy oli tosiaan heillä enemmän kuin vain pikaisesti kylässä. Olen NIIN iloinen, että tämäkin asia tuli ilmi nyt ja vielä sellaisen ihmisen suusta, jolla on monien vuosien kokemus koirista. Ja olen niin iloinen, että sanoivat asiasta ihan suoraan, koska oman "lapsensa" suhteen sitä usein sokaistuu. Kyllähän mä sen sitten näin, kun koira haettiin kotiin ja ystäväni kädestä pitäen selitti ja näytti sen asennon. Tuli sellainen AHAAA-elämys.

He olivat sitten kokeilleet leikata Rymyn kynnet, kun olivat omaltaankin ottaneet, ja hyvin oli mennyt! Ainut vaan, että ydin on tosiaan ehtinyt jo kasvaa sen verran pitkäksi, ettei siitä paljoa saanut otettua ja ystäväni suosittelikin lekurikäyntiä - eli Rymy nukutettaisiin, kynnet leikattaisiin ja ydin ns. poltettaisiin ja samalla voitaisiin putsata hampaat. Samoin oli hänen  aikaisemmalle koiralleen tehty joskus, kun oli tehnyt "saman virheen".  Ystäväni sanoi myös, että Rymy on vetänyt meikäläistä ihan kuin pässiä narussa, eli on selkeästi aistinut epävarmuuteni, hermostunut ehkä siitä itsekin, ja pistänyt kunnon draamashown pystyyn tietäen, että annan lopulta periksi, kun luulen satuttavani toista. Meille näytettiin Rymyn kanssa toimiva asento, mitä itse en ollut ikinä tullut ajatelleeksi; eli siis mies oli polvillaan/kyykyssä Rymyn vieressä, Rymy nojasi häneen ja mies käänsi Rymyn tassua ikään kuin hevosella taaksepäin, jolloin emäntä sai kätevästi napsaistua kynnet. Tämä mekin nyt otetaan käyttöön, eli yhteisvoimin ruvetaan leikkaamaan niitä kynsiä - ollaan aina molemmat turhauduttu, kun ei ole löytynyt hyvää tyyliä, homma on mennyt niin hankalaksi, ja sitten äyskitään toisillemme ja Rymyhän hermostuu täysin ja homma hankaloituu entisestään! Yhdessä vaiheessahan kynnet saatiin leikattua niin, että Rymy makoili rentoja jossain, mutta Cocon tulon jälkeen kuvio muuttui täysin - havahtui heti, kun tajusi mistä kyse, ja taas alkoi venkoilu. Luulen, että vika on ollut noissa huonoissa saksissa - eikä me ikinä tyhminä tajuttu kokeilla Cocon omia saksia. Äly hoi, älä jätä. No, jälkiviisaus on ihana asia. Vanhojen saksiemme kanssa homma oli tosi hankalaa, ja minä kuvittelin, etten vain osaa jotenkin leikata niillä, eli sen takia mies yleensä yrittii hoitaa leikkauksen, mutta kyllä vaan minäkin sain leikattua kynnen pari kerrallaan uusilla saksilla, eli ei ollut vika minussa, nih! Ja minä kun vielä pitkän aikaa pohdin, että pitäisikö ostaa uudet sakset ja aina vaan unohdin koko jutun kaupassa.

Nyt meillä on siis nuo paremmat sakset ja tekniikkakin taitaa olla löytynyt, mutta... Tuulenkoirissa kun kysyin mielipiteitä tuosta operaatiosta, kaikki ovat tähän asti sanoneet, että he leikkaisivat nyt vain joka päivä/joka toinen päivä kynnestä vähän, että kyllä se ydin vetäytyy hiljakseen, mutta kenelläkään ei ole ollut tarjota konkreettisia kokemuksia asiasta, ainoastaan leikkausneuvoja, joita meillä tällä hetkellä on ihan tarpeeksi. Kukaan ei myöskään ole sanallakaan maininnut tuota virheasentoa - kysymykseni siis oli, että miten nopeasti tuo ydin vetäytyy vai pitäisikö viedä poitsu suosilla lekurille, ettei pääse muodostumaan ongelmaksi? Pelottaa, että jos nyt hissukseen leikkaillaan noita kynsiä vähän kerrallaan, ehtii tuo virheasento oikeasti jämähtämään. Ja pelottaa, että jos nyt leikkaillaan vähän kerrallaan ja onnistutaan osumaan ytimeen kerran tai kaks - ydin on siis TOSI lähellä monessa kynnessä - niin eikös se vain pahenna tuota Rymyn saksikammoa? Tiedän, että operaatiosta toipuminen olisi varmasti kivuliasta, mutta onko se sitten sen "arvoista", jos sen avulla saadaan tassut oikeasti kuntoon?

Mutta joo. Tällä viikolla nyt leikkaillaan noita kynsiä ja pohditaan asiaa, ja sitten soittoa lekuriin jos siltä tuntuu. Kummitätinihän heti sanoi, että eihän niitä Rymyn hampaitakaan kannata putsata, kun suunniteltiin, että samallahan hoituisi nukutuksessa sekin - että "jos noin nuorelta nyt putsautatte niin aina saatte olla operaatiota toistamassa", mutta en nyt toisaalta tajua miksi se olisi niin suuri ongelma. Niinhän me ihmisetkin käydään välillä lääkärissä, ja jos ei muutoin niitä hampaita olla saatu putsattua, luita kun ei tosiaan niin ahkeraan syö, niin mitä muutakaan me voidaan tehdä? Asiallisia neuvoja otetaan vastaan erittäin kiitollisina :)

Edit. Nyt on aika varattuna! Siis sinne hampaiden putsaukseen, ell lupasi samalla katsoa kynnet, joten eiköhän tää tästä!

SE OIS NIINKU HOITOPÄIVÄ X 3!

Tiistaina Rymy oli ensimmäistä kertaa elämässään hoidossa kaverinsa Seran luona. Onhan tuo otus ollut äitini luona hoidossa silloin, kun äiti vielä asui tässä meidän nykyisessä kämpässä, mutta yhtään sen vieraamman luona ei ole ikinä ollut. Ei ole ollut sellaisia tuttavia, joilta olisi voinut edes ajatella pyytävänsä, mutta kappas kepposta, nyt on!

Tehtiin tuolloin ehkä se klassinen virhe, ettei Rymy varmaankaan tajunnut meidän lähtevän pois, kun läksi itse Seran kanssa sisään ja me auton suuntaan. Kun sitten huomasi meidän kadonneen, alkoi pieni panikki eli läähätteli ja vinkui; oli mm. nyhrännyt meidän kankaista kakkapussijemmaamme - en tyhmänä tajunnut ottaa poitsulle muutaman tunnin vierailulle omaa fleeceä mukaan, ei tullut mieleen vasta kun autossa. Oli Rymppä onneksi rauhoittunutkin jossain välissä hetkeksi. Koira palautettiin meille kotiin eli palvelu pelasi, hih! Saatiin Seran fleece meille Rympän petiin, ja heille annettiin vastaavasti Rymyn yksi oma fleece mukaan jo etukäteen. Olisi ehkä pitänyt tosiaan pojalle sanoa jotain, kuten aina kun lähdetään pois kotoa tai mennä hetkeksi sisään Rympän kanssa, mutta jälkiviisaus ei vie pitkälle - paitsi että ensi kerralla tiedetään paremmin! Olen melko varma, että poitsu tottuu kyllä, kun tarpeeksi tutuiksi tulee sekä talo että perhe :)

Serahan on blogissa vilahdellut muutamaankin otteeseen; talvella tehtiin niitä pieniä lenkkejä, kun eihän pieni neiti pidempiin kylmällä pystynyt, emäntänsä on vieraillut meillä muutenkin (mm. siskon juhlissa toimi tassuvastaavana, kun istui tuossa takaoven lähettyvillä, eikä oma äitini uskaltanut kuivata Rymyn/Cocon tassuja, kun jos ne vaikka puree tai jotain! O.o) ja me ollaan käyty tosiaan heidän luona tutustumassa paikkaan Rympän kanssa. Käytiin vielä eilenkin ettei jäisi mitään "traumoja" hoitopätkästä, eikä annettu sateen häiritä! Eilen Rymy oli vähän varovainen, ei suostunut esimerkiksi sisään menemään ellen minä mennyt ensin ja pysytteli aika paljon lähelläni, mutta kyllä se välillä innostui leikkimään neidin leluilla. Ja sammahti se sinne lattiallekin, kun oli ensin etsinyt oman fleecensä ja raahannut sen alustakseen sellaiselle paikalle, että kuitenkin näki meidät koko ajan. Mies haki meidät sitten kotiin illemmalla - muutama tunti vierähti kuin siivillä, vielä olisi paljon ollut juteltavaa!

Kello on nyt vähän vaille 10 ja Rymyä tullaan ihan just kohta hakemaan, iiiiks! Yövuoroja lukuunottamatta, en ole koskaan ollut erossa Rymystä pidempää pätkää. Olen oikeastaan aika innoissani - ajatella, kokonainen ilta ihan vaan itselleni ja vielä viikonloppu siihen samaan syssyyn! Tänään aion viettää pienimuotoiset illanistujaiset kaverini kanssa, mies potkitaan täksi illaksi salille tai jonnekin, huomenna sitten lähdetään kotipaikkakunnalleni (Cheeeeek!) ja sunnuntaina mennään Nummelaan syömään isovanhempieni luokse. Pieni pesäero tekee varmasti hyvää sekä minulle, että koiralle :)

KOIRAIHMISTEN ASIALLA!

Täällä meidän kyläpahasessa on sinänsä hyvät mahdollisuudet lenkkeillä monipuolisesti, jos vaan tietää ja tuntee ympäristönsä - ja varsinkin jos ei ole kiire minnekään, eikä siis tarvitse koko ajan kyttäillä kelloa, niin polkuja tuntuu löytyvän joka lähtöön. Metsääkin on vaikka ja kuinka, jos vaan karhuhavainnoista välittämättä uskaltaa noihin pusikoihin lähteä :D

... Kuitenkin koirapuisto täältä uupuu ja tässä yhtenä päivänä asia sattui turhauttamaan meikäläistä tavallista enemmän, joten:

Eräs listallani oleva kertoi, että "Kaijjaaniin on just tehty uusi ;)" mikä on tietenkin tosi hieno juttu heille, muttei varsinaisesti auta meikäläistä pätkääkään...  Kommenteissa käytiin sitten asiasta ihan vakavaakin keskustelua ja sain kuulla, että asiasta on joskus ollut puhetta, kuten muistelinkin. Siinä vaiheessa sitten pohdin, että mitenkähän asialle saisi nyt jotain tehtyä, ja tehomimmi kaverini, joka tämän oivan syöttini nappasi, otti asiasta selvää nanosekunneissa (tai siltä se ainakin tuntui!) ja lopputulos oli tämä: 

"Syy siihen ettei ole koirapuistoa on suurimmaksi osaksi raha. Joutsan kunnan PITI tulla vastaan antamalla kyseinen tila/alue mutta sen suhteen ei ole tapahtunut mitään. Ja koska varainhankintaa ei ole tehty eikä otettu asioista selvää että saisiko maaseutukehityksen kautta rahaa, on homma jäänyt."

Samainen tehopakkaus lupasi vähän nuuskia asian tiimoilta rahoitusta ynnä muuta, sekä seuraavassa hetkessä infosi, tiivistettynä, että hän on nyt aukaissut tämän jutun uudelleen kuntaan päin, eli asia otetaan kartalle ja katsotaan miten tässä käy. 

Kaverini totesi myös, että hänkin on valmis lähtemään mukaan juttuun, koska on samaa asiaa pohtinut monesti, mutta painotti toivovansa, ettei ihmiset vaan istuisi perseellään ja odottaisi valmista puistoa - ja olen ihan samaa mieltä! Itse olisin ainakin valmis lähtemään hommaan vaikkapa talkoovoimin porukalla, jota homma oikeasti kiinnostaa, jolloin 

a) puistosta saataisiin tod näk paljon koiraystävällisempi (ja parempi), kuin mitä pelkästään kunnan tekemänä eikä 
b) sen ylläpitämisenkään siinä tapauksessa luulisi maksavan maltaita?

Minähän en mitään byrokratian kiemuroista ymmärrä, joten en sinänsä koe olevani oikea ihminen viemään asiaa eteenpäin paperitasolla, mutta muutoin tahtoisin kyllä ehdottomasti olla mukana hankkeessa (äkkiäkös minä tuon miesotusen pistän yhden aitauksen rakentamaan ;D) ja auttaa! 

Ja kyllä, tahtoisin tänne koirapuiston, siitäkin huolimatta, että monilla tuntuu olevan hirveän huonoja kokemuksia moisista paikoista, tai lähinnä koiranomistajista, jotka eivät osaa lukea niitä sääntöjä tai joille ihan puhdas järjenkäyttö on tuntematon käsite... ai miksei vihaista koiraa voi viedä sinne? Miksei siellä voi heitellä leluja? Miksi kakkakasat pitäisi muka kerätä? Jne... 

Syitä puistoon keksin montakin, mutta kerrottakoon ne painavimmat:

1) Ensinnäkin ihan yleisesti koiran/koirien sosiaalistamisen kannalta tuollainenhan olisi mitä parhain, jos vaan kaikki muistavat sen kuuluisan järjen äänen ja käytöstavat. Vahinkojahan voi aina sattua, mutta kyllä nuo edellä mainitut vievät jo pitkälle. 
2) Toiseksi, itse tunnen niin vähän koirallisia ihmisiä ja muutenkin monet ystävistäni asuvat vähän siellä sun täällä, joten tuolla pääsisi mahdollisesti koiran lisäksi sosiaalistamaan itseäänkin - eli puisto saattaisi toimia apuna jopa ns. syrjäytymiseen, tai lähinnä sen estämiseen. Nii hei! 
3) Meidän nurmikko kiittäisi, öö.

Infoilen miten tässä käy, jos mitenkään, kun lisää tiedän... mut niinhän se on, ettei yrittänyttä laiteta, eikä voi tietää jos ei kokeile!

HEIPPA COCO, NÄHDÄÄN TAAS!

Hieman on haikea fiilis, mutta olihan se arvattavissa. 

Eilen olin iltavuorossa ja tänään lähdin kymmeneksi parturiin, joten tuntuu, etten ehtinyt tarpeeksi neitikoiraa sylittelemään enää "vikoina" hetkinä. Miehekkeen oli tarkoitus napata mut parturista mukaan ja viedä kotiin, että ehdin neidin vielä edes näkemään, mutta niin monta pientä muuttujaa sattui tuossa matkan varrella (joutopäivät tulossa, kylä on ihan tukossa, ihmisiä ravasi parturissa tai soi puhelin, ja tankkaamisessakin kesti pieni ikuisuus) että kotona en ehtinyt muuta kuin laittaa neidin autoon ja lähettää pusujen kera matkaan ja käskin olemaan kiltti tyttö kotonaan - mut eihän se nyt tietenkään muuta olekaan! Kiltti ja ihana. En ehtinyt enää tuossa kiireessä oikeasti katsomaan kaunokaista tai ihan vaan olemaan hetkeä toisen kanssa, sanomaan rauhassa heippa, nähdään taas joku päivä!

Onneksi miehen kaveri lähti mukaan ja minähän käskytin tämän takapenkille Cocon kanssa, nih, ettei neidin tarvitse yksin pelätä siellä. Ainakin sen suhteen on parempi mieli.

Rymy ryntäsi suoraan takapihalle Cocon mentyä autoon ja siitä sitten aidan luokse katsomaan mitä tapahtuu - naapurinkoiran haukuttuaan, hetken siellä istuskeli ja tsiigaili jotta koska neiti tulee takaisin. Ei tullut, eikä tule - ainakaan vähän aikaan.

Itsellä on tosi ristiriitaiset tunnelmat, luonnollisesti. Siis kenelle mä nyt viskon tuolla pihalla palloa, tai frisbeetä, kun Rymyä noi jaksaa kiinnostaa ehkä sen sekunnin? Kenet mä otan illalla syliin sohvalla, kun Rymy on liian miehinen tuollaiseen puuhaan. Nyt kukaan ei seuraa mua kuin hai laivaa, tule heti aamulla toivottamaan huomenia... niin, tai kuka tulee antamaan aamuhalit, kun meikäläinen istuu missäs muuallakan, kuin vessassa? (Siis joo, tästä tuli rutiini, en ymmärrä). Kukaan ei reagoi kuin salama meikäläisen pienimpääkin liikahdukseen tai kulmakarvan nostoon - tai kuivaa jalkoja suihkun jälkeen, ahem. Rymyltä kun on sellaista aktiivisuutta ja skarppiutta ihan turha odottaa, haha.

Toisaalta tekisi mieli porata pienet itkut, ja niin teinkin, kun kyllähän tuohon hassuun pallohulluun tuli kiinnyttyä ja vähän väliä sille on saanut nauraa jonkun jutun takia, mutta edelleen toisaalta vierähti juuri sellainen "taakka" harteilta pois. Ei sillä, että Coco olisi ollut missään mielessä epämieluisa taakka, päinvastoin, mutta se vastuu toisen rakkaasta on kuitenkin aika painava, varsinkin jos sen ottaa yhtä vakavasti kuin meikäläinen. Ja toisaalta olen niin onnellinen sekä neidin, että omistajansa puolesta, koska ikävä on (siis ihmisellä varsinkin) ollut varmasti aivan tajuton, en edes pysty kuvittelemaan! Mä tahtoisin olla siellä ja nähdä sen kohtaamisen, mut tosin pelkästään sen ajatteleminen saa mut itkemään. Joten täällä mä sitten vollotan ilosta ja ikävästä, voiko ristiriitaisempaa tunnetta enää ollakaan?! :P

Tuntuu, että tämä hoitojakso, joka kuitenkin alkoi jo tammikuussa, teki tehtävänsä. Juoksuja ei kohdattu, joten niiden kanssa eläminen on edelleen ? mutta noin muutoin kyllä sain paljon tietoa ja vastauksia mieltä vaivanneisiin kysymyksiin... Onko elämä kahden koiran kanssa jotenkin vaikeampaa, mites se tyttökoira vs poikakoira -asetelema, vaikka toinen onkin leikattu? Miten pärjään kahden vipukan kanssa? Miten jo vähän aikuisempi koira saadaan tottumaan Hugoon, onko mahdollista? Onko ne tytöt nyt jotenkin velmumpia ja fiksumpia kuin poikakoirat? Näitähän mä pohdin. Kuten myös sitä, että riittäisikö meillä rahkeet, kärisvällisyys tai osaaminen kodinvaihtajan ottamiseen - ja siis Cocohan, periaatteessa voidaan luokitella mielestäni kodinvaihtajaksi, kun eihän se koira itse ymmärrä, että on vaan hoidossa ja palaa jossain vaiheessa sinne Omaan Kotiinsa. Näitä asioita voisin ehkä pohdiskella ihan omassa postauksessa, jos jotakuta kiinnostaa. 

--- olin itse asiassa vähän jo yhtä kyseiseen aiheeseen liittyvää juttua luonnostellut ja löysin sieltä mm. tällaisen pätkän: 

Miksi, miksi vaivaudutte? Tätä on minulta kysytty, usein. Liian usein. Saatteks te edes jotain korvausta?  

Vastaan usein olankohtauksella ja kysyn: Miksi ei? Miksei oikeasti vaivauduttaisi?

Eikä se nyt sitä paitsi oikeastaan edes ole vaivautumista. Näin Rymy sai kaverin itselleen, minä pääsin näkemään mitä allergiani sanovat kahden koiran taloudesta, tietyltä osin meidän arki helpottui ihan hemmetisti (ja tietyiltä ei, luonnollisesti) ja Cocon omistaja sai koiralleen hoitopaikan, jossa neidistä välitetään ihan yhtä paljon kuin perheen omasta koirasta. Kaikki voittavat. Toinen kummastusta herättyvä asia on sitten se, että emme tahtoneet vastaanottaa mitään erillisiä korvauksia lukuunottamatta ruokakuluja + muita pieniä ns "herkkukustannuksia", koska en nähnyt niitä millään muotoa tarpeellisiksi. Minulle riittää palkaksi se tunne, mikä minut valtaa katsellessani oman koirani hauskanpitoa kaverin kanssa. Ei tässä ollut missään vaiheessa kyse rahasta.

Ja sitten, se itseäni eniten hämmästyttävä juttu. Jos minulle tulee hyvä mieli siitä, että voidaan edes jollain tavalla auttaa toista ihmistä ja tässä tapauksessa myös tämän aivan ihanaa otusta, niin miksi emme (tai en) saisi tehdä niin ihan huvin vuoksi? Miksi aina kaikkeen pitää olla joku syy, joka pohjautuu ahneuteen ja itsekkyyteen?

---

Mutta nyt, HUI: ihan kohta, nääs, mun pitäisi lähteä töihin. Rymy nukkuu sohvalla... oltiin hetki pihalla tossa aikaisemmin, mut poitsua näyttäisi tänään laiskottavan - ja ehkä se on sitäkin, että vähän ihmetteli mihin neiti katosi, ei oikein jaksanut mitään tehdä tai leikkiä. Onhan nyt aika lämmintäkin, että. Ihan hyvä, että miehekkeellä on tänään vapaapäivä, kunhan nyt eka Jyväskylästä kotiutuu. Ei siis onneksi iskenyt Rymylle heti tänään mitään pitkää yksinoloa ja huomenna vapailen sitten minä!

... Tänään alkaa kuulkaas nää meidän viralliset joutopäivät, mutta mä luulen, että mun tulee oltua enemmän kotona Rympän kanssa. On vähän sellaine fiilis. Tai mistäs sitä tietää minne mä vielä tänään eksyn, kun Rymy illalla vetelee sikeitä :D

VASTAUKSIA KYSYMYKSIIN VOL 1

Jos tulee mieleen lisää kysymyksiä, joihin haluaisitte vastauksia, jättäkää toki kommenttia TÄNNE :)

Millainen Rymy oli pentuna?

Onkohan aika kullannut muistot, kun mun tekee mieli sanoa vaan että IHANA. Öö. Eihän Rymy kai vieläkään ihan aikuinen ole, kun vasta täyttää 2 elokuussa, mut oli se pienempänä jotenkin paljon enemmän hölmö, sellainen ihme häslääjä... tuntui, että jos se ei nukkunut, sillä oli aina kiire jonnekin - sitten iski uhmaikä ja oltiin aina tekemässä jotain pahaa (uhmaikä tuntuu jatkuvan edelleen, ahem). Ennen kastraatiota Rymy oli tosi nirso, joten sen ruokien kanssa sai leikkiä ja pelleillä ihan urakalla - mikään ei kelvannut, tarjosit mitä hyvänsä, ja välillä turhautti ja tympi ihan hemmetisti.... Niin, ja Rymyssä on aina ollut pienen vinkuiivarin vikaa, mutta näin kasvaessaan on alkanut menemään jo perille, ettei vinkumalla tosiaan saa tahtoaan aina läpi, vaikka kuinka yrittäis. Autoilusta ei poitsu pentuna tykännyt yhtään, vinkui ja itki takapenkillä minkä ehti, mutta nyt menee nekin jo niiiiin rutiinilla, että kai se oli ihan harjoituksesta kiinni. Kai se aika peruspentu on ollut, innokas ja menevä, silmät kirkkaana tutki ja ihmetteli ihan kaikkea. Toisaalta alkuunsa oli kamalan rohkea ja utelias ja toisaalta taas sitten sellanen herkkä mamman poitsu. Iskän chihuja kun kerran säikähti, niin ponkaisi suoraan maasta syliini, kun seisoin vieressä :D

Mikä on koirasi parhain puoli? Entä huonoin?

Hmm... ihan törkeän vaikea kysymys! :D En ehkä osaa lähteä luokittelemaan mikä on PARHAIN, mutta tälleen äkkiseltään tuleen mieleen se, että Rymy ottaa kaiken nykyään kotona aika lungisti ja se on mun mielestä jotenkin tosi hyvä piirre, sellainen jota osaan tällä hetkellä arvostaa varsin paljon. Sitä ei pelota remontit, eikä ukkoset, ja pihallakin se tykkää leikkimisen sijaan usein istuskella ja tutkiskella maailmaa. Tykkään tästä sen uudesta rauhallisuudesta, siitä ettei se enää koko ajan häslää hulluna. Toisaalta tuo samainen piirre on välillä se sen huonoin puoli. Kello kolmelta yöllä, Rymy saattaa tyytyväisenä istua pihalla hyttysten syötävänä ja ihmetellä naapureita, eikä todellakaan tahdo tulla sisään, kun on niin paljon kaikkea katseltavaa. Onneksi meillä on hyvin vahva tuo luoksetulo, ainakin tälleen kotona, eli jos meinaa meikäläiseltä hermot mennä, ei tarvitse muuta kuin huutaa TÄNNE ja jo vain lentää poitsu sisään.

Miksi halusit juuri whippetin?

Itse asiassa, mä en ollut alkuun ihan varma, haluanko whippetin vai italianvinttikoiran... Näihin kahteen rotuun päädyttiin kylmän eliminoinnin kautta, hakusessa kun oli tosiaan mahdollisimman hypoallerginen (ja sellainen, jonka turkki ei ainakaan vaatisi minkäänlaista hoitoa) + sopivankokoinen koira, tai ainakin sellainen, joista monet muut kaltaiseni allergikot/astmaatikot eivät ole saaneet oireita, tai joille ovat siedättyneet. En halunnut pientä koiraa, enkä liian isoa ja vaikka melkein kaikki koirat ovat omalla tapaa erittäin kauniita, en ole ikinä pahemmin välittänyt yhtään pidempiturkkisista koirista, omaan nenääni niiden turkit jotenkin haiskahtavat enemmän koiralta ja se pistää nenän kutiamaan, liekö sitten psykologista :D. Niin, ja olen aina tykännyt vinttikoirien ulkonäöstä ja mitä enemmän luin näiden kahden rodun luonteista, sitä enemmän kallistuin miehen kanssa whippetin puoleen. Lisäksi toiveena oli tietyllä tapaa helppo koira; se on tullut todistetuksi, että kunnon liikunnalla, aivojumpalla ja aktiviteetilla whippetit tosiaan ovat melko huomaamattomia koiria sisätiloissa - ainakin halutessaan.

Oliko mielessä joku muukin rotu, kuin mitä nykyinen koirasi on?

Kuten sanottu, italiaanoa mietittiin kanssa. Kyllä mä kaikki villakoirat ja bichonitkin mielessäni kävin läpi, mutta ne ei vaan jotenkin iskeneet silloin. Nyt ne ehkä jopa voisivatkin :P

Vaatiiko siilisi paljon aikaa?

Nyt on pakko myöntää siilin olevan siitä ihanteellinen lemmikki, ettei se periaatteessa vaadi omistajaltaan aikaa paljon yhtään, mutta jos haluaa pitää pienen terveenä ja kesynä, on sen kanssa kuitenkin seurusteltava päivittäin. Ei se kuitenkaan koiran tavoin tule sitä huomiota hakemaan, tietenkään, vaikka joskus jäisikin vähemmälle noi seurustelut. Alle 15:sta minuutissa pesee, kuivaa ja täyttää poitsun ruokakupit, ottaa iltaruuan sulamaan ja puhdistaa vielä vaikka pyöränkin ja/tai vaihtaa puhtaat paperit tasoille, eli noihin päivittäisiin perusjuttuihin ei tosiaan kamalasti aikaa mene, vaikka onkin mielestäni työläämpi kuin vaikkapa hiiri tai hamsteri. Kaappi taasen siivotaan meidän taloudessa silloin kuin on likainen ja siinä sitten vierähtää tunti tai pari, samoin noiden Hugon ruokien tekemisessä ja pakastamisessa menee hetki, mutta yleensä se tehdään n. kerran kuukaudessa.

Normaalisti pyritään siihen, että Hugon kanssa seurustellaan vähintään 10 minuuttia joka ilta mutta on niitäkin iltoja kun ei yksinkertaisesti ehditä muuta, kuin tarkastamaan poitsun kunto - tarvitseeko pesua, onko tassut kunnossa jne. Sitten on taas niitä iltoja, kun siili viettää kylvyn/tassupesun jälkeen tunnin tai pari ihan vaan sylissä/sohvalla, kun itse katselemme vaikkapa telkkaa, jonka jälkeen saakin mennä valvonnan alaisena tutkimaan paikkoja. Pyritään keksimään Hugolle pieniä aktiviteetteja niin usein kuin mahdollista, tällä hetkellä on tuo meidän uusi kirpparilta saatu matto todella IN - eli sen kanssa saattaa siili ähertää vaikka puoli tuntia :D Yleensä Hugo kuitenkin aika pian vetäytyy "turvaan" kaappiinsa, varsinkin nyt kun tätä meidän hoitokoiraa on piikkipallo kovasti kiinnostanut. Varmaan Coco lähdön jälkeen kaapin ovi alkaa taas iltaisin olemaan auki ja Hugo saa tulla ulos vielä meidän kanssa puuhastelun jälkeen jos ja kun tahtoo :)

NELJÄN VINTIN VIIKONLOPPU + VIIDEN VINTIN SOPPA!

Jaa-a, mistähän sitä taas alkaisi tämän tarinan? No, vaikkapa alusta. Eli siis, torstaina koneeni päätti ns. mukahajota, eli se sammui itsestään kera ääntä pitävän jatkojohdon, eikä enää käynnistynyt, vaikka mitä tehtiin... Mies kiikutti sen sitten huoltoon perjantaina heti aamusta ja hetken päästä sieltä soitettiin, että kone käynnistyi moitteettomasti, ei mitään ongelmia havaittavissa... ooookkei, eihän siinä. Kone oli tarkoitus hakea kotiin turvaan samalla kun lähdimme Jyväskylään, mutta eihän myö muistettu, joten sen takia on nyt ollut hiljaista, vaikka viikonloppu olikin täynnä menoa ja meininkiä! Paitsi että, enhän mä oikeasti edes olisi malttanut koneella istuksella, kun meillä oli nääs odotettuja vieraita - VIHDOINKIN NE TULI, SQUEEEEE!

Eli tosiaan, perjantaina Sanna, Jymy ja Tigi tuli meille, jeeeeee! Heidän blogistaan voitkin lukea reissun kaoottisesta alusta - hetken aikaa mekin epäiltiin, jotta tuleeko tästä viikonlopusta yhtään mitään tai pääseekö ne edes tänne asti... Alku aina hankala, lopussa kiitos seisoo tai jotain sinnepäin, koska viikonloppu oli kuitenkin mitä mahtavin, vaikka ei mitään "ihmeellistä" tehtykään tai päästy sittenkään näkemään Rymyn Kasu-veljeä laumoineen - kyllä me vielä joku päivä! Omistajansa kanssa kyllä puhuttiin hetki puhelimessa eli on ne treffit työn alla, uskokaa poies.

Ja kyllä, koska mä olen mä, mun on pakko tarinoida - varsinkin, kun en oikeastaan saanut itse otettua kuvia ollenkaan. Koska siskolla on edelleen meikäläisen kameran piuha, niitä muutamaa kuvaa, jotka sain otettua, en kuitenkaan saa tällä erää koneelle, enkä puhelimellakaan malttanut kauheasti räpsiä. Tuijottaminen ja ihasteleminen oli jotenkin paljon kivempaa, öö?

Anyway! Ei luonnollisesti otettu Rymyä tai Cocoa hakumatkalle mukaan, kun tuo neiti niin kauheasti autossa stressaa ja kun kuitenkin tiesin, että lauantaina autoiltaisiin koko konkkarokan kera. Mä odotin tätä viikonloppua kuin kuuta nousevaa, mut samalla kuitenkin vaivasi pieni huoli siitä, että mitenkähän se nyt oikein menee... olin ihan varma, että Sannan kanssa tullaan toimeen kyllä ja olikin hauska huomata miten samanlaisia - ja miten erilaisia - me oikein ollaan. Lähinnä siis huoletti noi koirat, näin jo sieluni silmin miten Rymy räkyttää ja juoksee hulluna seiniä pitkin suu vaahdossa 24/7, eikä kukaan saa hetken rauhaa. Cocon reaktiota en edes osannut kuvitella, mutta pelkäsin tämänkin suhteen pahinta... pessimisti ei koskaan pety, hei!

Sen sijaan koko viikonloppu meni yllättäen tosi rauhallisesti, mitä nyt Coco ja Tigi pariin otteeseen tosiaan ottivat mittaa toisistaan - tää tuli ihan puskista mulle, kun kuitenkin Coco ennen vissiin ollut enemmän alistuvaa sorttia. Pääteltiin, että tämä Rymyn kanssa vietetty aika + ehkä ikä on tuonut neidille vähän sisua ja itseluottamusta, koska Coco ei todellakaan ollut se joukon alistuvaisin, yritti välillä ihan urakalla dominoida toisia... ellei sitten neiti yrittänyt kompensoida arkuuttaan, mene ja tiedä. Ollaan me naiset tulisia ja vaikeita luonteita, ei voi muuta sanoa :D Alkuun neiti ei edes uskaltanut lähteä muiden ralleihin mukaan tuossa meidän pihalla, komensi vaan kauempaa - ja tietenkin sopivan lähellä meitä, että pääsi "turvaan" jos tilanne sitä (mukamas) vaati.

Pakko nyt sanoa sekin, että mä sain miehekkeen kanssa kerrankin hyvin nukutuksi, kun Sanna toimi yöpissattajana XD Lauantaina hiivin sängystä ylös joskus 6.30 jälkeen ja meinasin komentaa Cocon takaisin nukkumaan vaeltemasta, että Sanna saa nukkua rauhassa, mutta hemskutti, johan se (Sanna, ei Coco) siellä oli kukkunut vaikka kuinka kauan ja pitänyt jöötä koko porukalle. Ihana ihminen. Sunnuntaina sama juttu, joskin paria tuntia myöhemmin. Luksusta, etten sanoisi.

Lauantaina kun lähdettiin moikkaamaan Totoa, pääsi Rymy elämänsä ekan kerran takakonttiin matkustamaan ja yhdessä vaiheessa siellä olikin aikamoinen vinttisoppa, kun ainoastaan Coco oli takapenkillä Sannan ja Viljan kanssa. Alunperin poitsu istui takapenkillä valjaissaan kun Jyväskylään ajettiin, mutta aloitti yhdessä vaiheessa sellaisen vinkumisen kera aikamoisen elehdinnän, että pysähdyttiin sitten ABC:lle, kun olin ihan varma, että nyt mun lapsellani on oikeasti hätä. Mitä vielä, poitsu olisi vaan nuuskutellut paikkoja, ei pissasta tai kakasta tietoakaan, joten laitettiin dramaqueen sitten Jymyn ja Tigin seuraksi takakonttiin ja olihan se poitsu ensin vähän ihmeissään, haha. Luulen, että mekin aletaan ihan tosissaan harjoittelemaan tuota takana olemista, koska onhan se välillä ihan kätevää, ettei koira vie takapenkiltä tilaa, jos sinne pitäisi saada ihmisiä mahtumaan.

Etiäpäin! Leikkitilanteissa ja rallatessa kyllä huomasi, että eivät olleet kaikki vielä ihan "tottuneita" toisiinsa, eli varovaisuuttakin löytyi - varsinkin Toto parka meni välillä häntä koipien välissä mammansa luokse turvaan, kun veljet ja ne tuliset naikkoskoirat oli niin pelottavia, mutta tämäkin varmasti muuttuu kun tarpeeksi treffaillaan ja tullaan paremmin tutuiksi. Toto ainakin näytti muistavan Cocon, kovasti yritti neitiä leikittää ja neidinkin olisi hieman tehnyt mieli leikkiä, mutta kun piti tosiaan Tigimäisesti vahtia niitä muita ja sitä rataa... Tigi oli kiistatta lauman kuningatar, joka piti joka tilanteessa komentamalla huolen siitä, ettei homma mene liian rajuksi (lue: ettei hänen päiväunensa häiriinny), Jymy ja Coco vissiin aikalailla jaetulla kakkossijalla ja Rymyhän oli ihan pahnan alimpana, voi mun pientä pallitonta otustani! :D Rymy pysyi luonnolleen uskollisena, eli kovasti yritti mennä mm. Jymyltä napsimaan pihalta löydettyä luuta ja/tai muuten vaan seisomaan liian lähelle, tyhmä kun on, ja kun Jymy sitten vähän ärähti velipojalle, Rymy juoksi melkein kilometrien päähän häntä koipien välissä, uikuttaen ja haukkuen. Vielä piti se viimeinen sana saada sanotuksi, mutta pelkuri ei uskaltanut tehdä sitä läheltä; mua niin nauratti se touhu. Tigikin tuli tämän tilanteen yllättäessä sängystä päikkäreiltään katsomaan ja ihmettelemään, että mikähän mahtaa olla homman nimi ja kas vain, pitäisköhän niitä vähän komentaa? Onneksi noi poikien yhteenotot oli tosiaan niin lyhyitä, että niihin ei tarvinnut kenenkään puuttua - eikä olisi ehtinytkään, Rymy kun "luovutti" aina nanosekunnissa...

Eli ei muuta ku suuret kiitokset Sannalle, joka jaksoi laumansa kanssa Turusta asti meidän luokse matkustaa sekä Viljalle, joka meitä ehti treffaamaan! Tällä kertaa löydettiin onneksi leikkipaikalle perille heti, ilman maakuntamatkailua ;D Nuo rallaustreffit loppuivat hitusen ennen aikojaan, kun alkoi sataa, mutta ehkä ekoiksi treffeiksi ne kuitenkin olivat ihan sopivan mittaiset. Ens kerralla sitten, toivottavasti, pidemmän kaavan kautta!

Kuvat ovat nyt tosiaan tällä erää kaikki tuolta Sannan blogista, että kiitos siis hälle, että minäkin saan niitä täällä, ja öö, vähän muuallakin, jakaa :) (Enemmän kuvia + isommat versiot näistä kuvista löytyvät siis sieltä, minähän tapani mukaan menin ja muokkailin, kun en itselleni mitään voi!) Innolla odottelen, että minkälaisia kuvia Vilja sai otettua, yhtään kun en tuppaa olemaan kärsimätön ihminen ;D

Kuvasarjan aloittaa siis Tigi, joka otti heti omakseen tuon nurkkauksen ja sieltä käsin rouvakoira sitten hallitsi valtakuntaansa. (Alkuun muuten kerättiin kaikki lelut ja luut pois, mutta kappas kepposta, eikö ne niitä jostain pihalta löytänyt ja kun homma näytti sujuvan, annettiin asian olla.)

PS. Tultiin siihen tulokseen, että koirani on plösö, nii perskules! :D Nyt pitää vaan omistajansa olla tarkkana noiden annosten kanssa, möh.