SYKSYINEN AAMU & POHDISKELUTUOKIO

Istuskelin aamupäivästä hetken Rymyn kanssa pihalla. Yritin ensin saada poitsua leikkimään kanssani pallolla, tai edes jotain actionia aikaan, mutta nähtävästi mies vie aina mukanaan Rymyn leikkimishalut - tai sitten se on vaan tosiaan joku miesten juttu, minä kun en ärise ja puhise ja ääntele Rymyn kanssa leikkiessäni, toisin kuin eräs, ahem... Eilen kun H leikkasi järkyttäväntajuttomanhirveänhävettävän ylipitkää nurmikkoamme, kyllä Rympyläpympylä silloin viitsi meikäläisen kanssa vähän aikaa pallolla leikkiä - ja okei, kyllä se nytkin hetken mulle uhrasi, mutta loppui kyllä lyhyeen se leikki. Loppuajan poika istuskeli keskellä pihaa ja nautiskeli, vissiin maisemista ja viimeisistä suht lämpöisistä päivistä. Pitkän aikaa Rymy ihan oikeasti vain istui.

Tuli siinä mieleen, kuinka Seran omistajahan kutsuu Rymyä leikkimielisesti muumiokoiraksi ja ymmärrän sen täysin; Sera kun on sellainen pieni ADHD-otus Rymyyn verrattuna, hih. Naureskelin asiaa tässä eräää päivänä Serpan ihmiselle, joka totesi, jotta eiks se sanontakin kuulu koira kuin isäntä, tai tässä tapauksessa emäntä. Ystäväni kyllä onkin aikamoisen menevä ja aikaansaava tapaus, en ymmärrä mistä kyseinen henkilö imee kaiken sen virran... Ja no, minä taasen? Mä olen just sellainen muumioihminen, joka saattaa istua sohvannurkassa tunnin teekupin kanssa ja tuijotan seinää pohtien syntyjäsyviä - vähän niinkuin Rymykin. Annoin siis leikkiyritysten olla, ja istuskelin ja katselin kaunista koiraani. Taas kerran tulin ajatelleeksi, että ne, jotka paasaavat ja purnaavat lemmikkieläimistä, eivät ymmärrä miksi joku sellaisen ottaisi, tai ne, jotka näitä myrkkyjä teille jättävät, eivät todellakaan käsitä, mitä joku toinen voi lemmikistään saada. 

 

Hugo on mulle äärettömän rakas ja tärkeä, totta kai, mutta myönnän, ettei siili kuitenkaan tarjoa samanlaista seuraa kuin mitä koira. Eikä kyse ole pelkästään seurasta - parhaimmillaan, tai pahimmillaan, se lemmikki (oli se mikä tahansa) voi olla se ainoa asia, mikä pitää toisen kiinni elämässä, rytmissä ja rutiinissa. Tai antaa ainakin syyn yrittää pysyä. Hassultahan se kuulostaa usean mielestä, mutta kehtaan väittää, että nämä ihmiset eivät ole koskaan kärsineet vakavista mielenterveydellisistä ongelmista. Joo, en minäkään aina ymmärrä miksi jollakulla on viisi koiraa, jos aika ei riitä edes yhdelle, tai miksi niitä koiria otetaan, jos niistä ei pysty taloudellisesti huolehtimaan (tai ei edes halua). Mutta sitä mä en ainakaan käsitä, miten jotkut kokevat heillä olevan oikeus arvostella niitä, joilla lemmikkejä on ja jotka pitävät näistä niin hyvää huolta kuin suinkin mahdollista. Tosin, en mä ymmärrä sitäkään, miksi valitetaan siitäkin, että joku pitää eläimestään liian hyvää huolta ("syö paremmin kuin ihminen itse yms"), koska valittajaltahan se ei ole pois, vaan siltä eläimen omistajalta. Minä itse vetäisin rajan enemmänkin siihen, että jos perheen koirien ruokinta menee lasten ruokavalion edelle, jossain ollaan menty vikaan...

On mulla pointtikin! Nyt kun H on viikot poissa, tiedostan entistä vahvemmin sen, minkälainen henkireikä tää "vain koira" mulle on, oikeasti. Jos mulla ei olisi Rymyä, mulla ei olisi vapaapäivinäni mitään syytä nousta sängystä ylös tai lähteä ulos, tavata ihmisiä. Mä homehtuisin näiden seinien sisällä, yksin, ja olisin melko onneton. Joskus huomaan selvästi, kuinka se kaksisuuntainen kera masennuksen käy kylässä, ja jo ihan pelkästään koiran kanssa uloslähtö on tuolloin työn ja tuskan takana, mutta ikinä ei olla koko päivää kyhjötetty sisällä, ellen ole ollut ihan oikeasti niin kipeä, että olen kokenut taudin voittamisen takia parhaaksi takapihapissatukset ja riehuttamiset. Ja parastahan näissä on se, että sitten saa kuulla kuinka en ole voinut oikeasti olla kipeä, kun olen jaksanut seistä takapihalla parisen minuuttia koiran kanssa O.o

Lenkkeily on nykyään ahdistavaa puuhaa, ei pelkästään näiden monien irtokoirien tai nähtyjen karhujen takia, vaan myös näiden myrkyttäjien, joista saa koko ajan lukea. Koko lenkki menee siinä, että mä tuijotan niitä tien reunoja ja vahtaan, ettei otus vaan vahingossakaan syö mitään (Rymy kun tätä harrastaa). 

Siinä se mun komea poika on. Ikää on vasta se 2 wee ja jos luonto suo, niin kyllä me ollaan ansaittu monen monta vuotta yhdessä, ihan tiedoks vaan. Keneltäkään ihmiseltä meidän yhteiselo ei ole pois, käsittääkseni. Niin, ja kakatkin kerätään aina, ellei pussit satu loppumaan kesken tai jos nyt johonkin syvimpään ojaan jossain syrjäisemmällä tien pätkällä käy vääntämässä - en jotenkin jaksa uskoa, että ne kakat, joita kukaan ei sieltä pusikosta edes näe, haittaisivat ketään palavasti.

Ei mulla kai muuta, piti vaan vähän avautua, kun a) mulla on niin mielettömän kaunis ja ihana koira, kaikessa raivostuttavuudessaan ja koska b) en vaan jaksa käsittää, miten itsekkäitä ja ahdasmielisiä ihmisiä maailma pitää sisällään. (Ja tälleen ohimennen, mä pentukuumeilen, taas.)