Mitä olisikaan postaus ilman kämäistä kännykkäkuvaa? No ei mitään, tietenkään. Kuvan napsaisi H viime viikolla, taitaapi olla läheiseltä pururadalta. Siellä me aika useasti lenkkeillään koiran kanssa, vaikkei ehkä kylttien mukaan saisikaan, mutta me ei ainakaan jätetä kakkakasoja keskelle tietä kuten jotkut ja koira kytketään aina, jos jostain suunnasta pöllähtää esiin immeisiä. Tuolla lenkkeilyssä parasta on se (sen lisäksi, että sekä Rymyä että Seraa kehuttiin tottelevaisiksi koiriksi!), että otus saa tosiaan mennä omaa tahtiaan ja jäädä haistelemaan kaikenmaailman ojia ja puskia jos siltä tuntuu ilman, että meikäläisen täytyy myös pysähtyä - siinä tulee näillä keleillä nääs kyyyylyyymä. Pururadan vieressä on myös tuo vanha urheilukenttä, jonka kunta on aikoinaan luvannut koirapuistoksi, joten siinä ennen tai jälkeen lenkin voi vielä päästellä vähän höyryjä juoksemalla isolla kentällä ja/tai harjoittelemalla estehyppyä!
Mä en ole ennen näitä paria kuukautta tuolla pururadalla koiran kanssa mennyt ollenkaan, juurikin sen takia, kun olen kuvitellut ihmisten tykkäävään kyttyrää, mutta tähän asti kaikilta vastaantulijoilta on irronnut hymyjä ja heippoja, joskus jopa ihan kehuja. Ja on tullut nähtyä, että kyllähän siellä tosiaan muutkin otuksiaan lenkkeilyttää, eli ehkei meikäläisen tarvitse potea kauhean huonoa omaatuntoa... Yleensä ollaan tuolla menty Seran ja ihmisensä kanssa, mutta tässä yhtenä iltana läksin H:n äidin (sijaisäidin, jos nyt tarkkoja ollaan) sinne ja oli mukava kuulla hänen suustaan, että Rymyhän pysyy tosi nätisti lähellä - koska niinhän se tekee. Ei ole vielä tullut eteen sellaista tilannetta vapaana ollessa, että olisi lähtenyt koira omille teilleen ja/tai tuttavuutta tekemään, joskin eiköhän sekin vielä joskus tapahdu.
Ja sitten asiasta kukkaruukkuun; mulla on nimittäin pikkuhiljaa avautunut silmät sen suhteen, miten hyvin Rymppä meikäläistä vedättää, ihan oikeasti! Turha on meikäläisen enää naureskella Maisalle ja hänen ovelalle Stellalleen, nih. Tällä viittaan siis postaukseen, joka löytyy täältä :D
Autossa itketään ja vingutaan, kun minä olen paikalla, mutta kun Seran ihmiset kuljettavat otusta, tää ei ole moksiskaan. Tassuun tulee haava, ei haittaa, Seran ihminen saa tehdä sille mitään vaan, nou problem! Sitten vasta, kun minä sitä kehtaan hipaista niin huudetaan kuin syötävä. Tässä vain pari pientä esimerkkiä, muitakin löytyy. Tosin, mähän jo sillon tähän asiaan havahduin kun Rymppä antoi Seran luona leikata kynnet alkuvinkumisten jälkeen ilman mitään, kun taas meillä kotona se oli aina joku sotilaallinen operaatio suoraan elokuvista. Nyt kun olen tosiaan ottanut sen asenteen, että tämähän tehdään, niin kynsien napsiminen onnistuu multa yksinäänkin, helposti. Ongelma on vaan se, että mä en ihan oikeasti aina tiedä milloin se vedättää mua ja milloin on ns "tosi" kyseessä. Tätähän Rymy käyttää hyväkseen juurikin aamuisin ja iltaisin, vinkuuvinkuuvinkuu ulos ja kun oven avaa, lähtee jonnekin ihan muualle O.o En tajua mikä ihmeen pompottelujuttu toi nyt sit luulee olevansa, vai onko kyse ihan vaan siitä huomiosta? Niin tai näin, nyt olen tehnyt niin, että avaan sen oven niin etten katso Rymppää enkä sano mitään ja jos ei mene ulos, ovi menee kiinni ja palaan tekemään mitä ikinä olinkaan tekemässä = ei huomiota. Ja jos tarpeeksi monta kertaa tekee saman jutun peräkkäin, en edes mene avaamaan sitä ovea, saa sitten ihan rauhassa vinkua niin kauan kuin jaksaa... ja sehän perkele jaksaa, huh.
Pieniä edistysaskeleitakin on toki otettu! Yölliset heräämiset ovat vähentyneet huomattavasti, kun nyt ollaan otettu se linja, ettei 00.00-6.00 koiralla ole asiaa ulos vaikka kuinka pyytäisi. Nyt kun Rymppä on syönyt nappuloita raa'an sijaan, poitsu vinkuu usein aamuisin ja aikaisin illalla -oletettavasti- ruokaa, mutta en osaa sanoa johtuuko se OIKEASTI siitä, että on hiiiirrrveeeä nälkä jo, vai onko sekin vaan joku uusi opittu tapa... meillähän kun ei ennen koiraa ruokittu minkään kellon mukaan, mutta nyt se vaan on vähän niinku muokkaantunut silleen, vahingossa.
Meillä on toisin sanoen tosi monta sellaista pientä juttua, mistä pitää nyt opetella pois, koska muuten menee arki liian hankalaksi... vielä kun voitaisiin tosta sohvan syömisestä opetella eroon, se on nähtävästi taas IN. Mut joo, oon tosi iloinen siitä, että Seran omistaja kehtaa ja uskaltaa mulle näistä asioista aina välillä huomauttaa ja vielä silleen nätisti, eikä töksäytellen, koska monesti aavistan, että nyt menee jossain vikaan, mutta en oikein tiedä missä - tai vaikka tietäisinkin niin se, että saa vahvistuksen sille omalle ajatukselleen, se vaan tuo jotenkin voimaa siihen hommaan ja puhtia yrittämiseen. Mä olen myös kuitenkin luonteeltani sellainen, että jos mulle jostain asiasta huomauttaa, se pitää huomauttaa perusteluineen, koska mä haluan aina tietää miksi ja miten - miksi mun pitäisi tehdä joku asia eri tavalla ja miten se sitten pitäisi tehdä... ja miksi? Nii, ja olen mä vähän sellainen hölmö hössöttäjäkin, siis ihan perusluonteeltani, en mä vaan voi sille mitään. Mut joku raja tässäkin asiassa on vedettävä tai muuten mä joku päivä menetän järkeni, että niin.
Hugon kuulumisia sen verran, että posken turvotus ei TODELLAKAAN ole laskenut vaan tuntuu vaan kasvavan, eli pelkään pahinta. Ei ole vielä tulosta soiteltu siitä koepalasta, mutta johan se lääkäri itse sanoi, että se ikenen epäsymmetrinen muoto viittaisi kyllä siihen kasvaimeen... eli edelleen jännätään, en kestä tällaista odottelua :(
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti