Kuten viime postauksessa mainitsin, tänään oli tosiaan tämän kyläpahasen Perinteinen koirapäivä jota vietettiin Match Show:n parissa. Paikalla oli myös Hartolan Seudun Eläinsuojeluyhdistyksen buffet keräämässä rahaa yhdistykselle.
Pitkään mietin lähdetäänkö Rymyn kanssa paikalle ollenkaan, edes hetkeksi. Tulin lopulta siihen tulokseen, että pakkohan meidän on mennä - ei tällaista harjoittelumahdollisuutta voi jättää käyttämättä! Muuten kaduttaisi. Ajattelin myös, että mennään niin lähelle kuin mahdollista, ollaan hetki ja tuijotellaan tapahtumaa namien kera ja jos siltä näyttää, tullaan takaisin kotiin.
Kehät alkoivat puoliltapäivän ja noin varttia vaille 12 päätin vihdoin, että nyt mennään eikä meinata! Onneksi asutaan keskellä kylää. Pyysin miehekettä tyhjentämään koko namipussin sisällön taskuni pohjalle, mutta mies on mies, eikä viesti ihan mennyt perille - joten loppuvaiheessa namit loppuivat, mutta onneksi oltiin tässä vaiheessa tekemässä jo kotiinlähtöä.
Rymy ei lenkillä vetänyt oikeastaan ollenkaan ja suureksi yllätyksekseni tapahtuman lähettyville päästessämme, haki heti ensimmäisen koiran haukahduksen kuullessaan kontaktia -> nami. Ekan koiran nähdessään, taas kontakti -> nami. Homma jatkui näin ihan koko ajan, enkä minä säästellyt nameissa. Seisoskeltiin katsomassa tapahtumaa, palkkasin Rymyä vähän väliä nätisti olemisesta, minuun päin katsomisesta jne. Eikä muuten poitsu haukkunut kertaakaan tai näyttänyt pelon/turhautumisen merkkejä. Seisoi suht nätisti paikoillaan, välistä hihna kiristyi kun olisi poikaa himottanut päästä lähemmäs. Kylmän kelin takia käveltiin välillä ympyrää ja kerran tehtiin vähän pidempi lenkki, jonka jälkeen taas palattiin kehän läheisyyteen.
Oltiin jo kotiinlähtöä tekemässä, kun näin erään naisen tulevan pienen koiruuden kanssa lähemmäs. Ajattelin, että mennään alta pois ettei Rymy vaan ala riehumaan, mutta naisella olikin asiaa - minulle. Kertoi asuvansa entisen asuntomme lähellä ja usein katselleensa meidän poitsua miettien mikähän otus mahtaa olla kyseessä. Naisella oli mukanaan Espanjan rescue, sekarotuinen, Marlo, jonka kanssa Rymy hetken aikaa leikki. Alkuun Rymppä oli ihan ihmeissään, mutta palkkasin aina välillä nätistä käytöksestä siinä poikien tehdessä tuttavuutta. Ja saipa uusi leikkikaverikin pari herkkua ja hyvin kelpasi :)
Marlolle ei tarvinnut edes haukkua ollenkaan, pari äännähdystä irtosi vasta kun Marloa asteen verran isompi koiruus tuli lähemmäs - mutta sekin oli meikäläisen korvaan enemmänkin innostunut haukahdus.
Koska poitsut tulivat niin hyvin toimeen, pyysi nainen vielä numeroani sikälimikäli halutaan joskus treffata leikkihetken merkeissä. Juteltiin siinä muutenkin hetki ja voin kertoa, että olipa mukava tavata ihminen joka tietää mistä puhuu. Esimerkiksi kovin monet tuntuvat ajattelevan, ettei koiraa tarvitse ikinä-koskaan pukea, mutta tämäpä henkilö sanoi, että jos pohjavillattoman koiran kanssa lähtee sateeseen, sehän on ihan sama kuin jos itse kävelisit alasti sateessa. No nii-i!
Vasta jälkeenpäin tulin ajatelleeksi, että toivottavasti tuo leikkihetki ei aiheuta nyt enempää riekkumista hihnassa, hmm. Joskin mieluummin otan koiran, joka yrittää leikkimään muiden kanssa kuin sen murisevan ja päälle hyökkivän otuksen, joka remmin toisesta päästä on pariin otteeseen löytynyt.
Ja! Pitäisi varmaan viimeistään tässä vaiheessa liittää ohituksiin (ne kun ovat sujuneet nyt tosi paljon paremmin) käskysana ohi, niin tietäisi näin Rymykin milloin on lupa mennä tekemään tuttavuutta ja milloin ei.
Tässä kun olen nimittäin asiaa pohtinut, niin tajusin, että Rymyn hihnariekkuminenhan alkoi vasta Turon tapaamisen jälkeen - Turon kanssa Rymyllä kun on lupa haistella ja leikkiä aina kun törmätään sen sijaan, että mentäisiin vaan nätisti ohi, koska meillä omistajilla on tapana jäädä juttelemaan niitä-näitä. Ehkä tämä sekoitti poitsun pään, eikä Rymy nyt oikein ymmärrä milloin saa sanoa moi. Tai sitten vastaavasti joku lausahdus kun saa mennä tervehtimään? Muriseminen ilmaantui taasen sitten, kun oli jo parit koiruudet ehtineet murisemalla ja räksyttämällä säikäyttää meidän poitsun.
Joka tapauksessa, olen aivan sanoinkuvaamattoman iloinen, että lähdettiin!
---
Niin ja hei! Loppuun vielä kuva eiliseltä; repesin illalla ihan täysin, kun telkkaria katsoessani tajusin pojan nukkuvan viekussani tähän tapaan:
Onko pölhömpää otusta olemassa? Kuvien otto häiritsi lasta kuitenkin sen verran, että silmät aukesivat ja lopulta herkkukin tipahti maahan, nyyh.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti