HUGO-EEVERT 16.2.10-28.10.13, UINU RAUHASSA, PIIKKIPALLOMME!

No niin, tähän päättyi Hugemus Maximuksen hurjat seikkailut. Nyt on onneksi pienen parempi olla ja itsellänikin jotenkin oudon helpottunut olo, kun tietää, ettei toiseen enää satu. Pääsin töistä niihin aikoihin, kun tiesin Hugon viimeisten hetkien olevan käsillä ja itkuksihan se kotimatka meni, vaikka kuinka taistelin vastaan. Hetken aikaa sattui, fyysisesti, mutta helpotti kun sain kotona itkut itkettyä ja muistui mieleen, että eipähän tässä oikein ollut enää muitakaan vaihtoehtoja.

Vessassa luki Hugon nimi otuksen oman pyyhkeen kohdalla; en raaskinut lappua irrottaa, vaikka sen näkeminen saikin padot avautumaan heti uudestaan. Rymyäkin olen koko illan kutsunut Hugoksi, eli mielessä on, ja vahvasti.

En muista olenko ikinä uskonut kunnolla taivaaseen, mutta ehkä tuo meidän pieni piikkipallo jossain siilien paratiisissa vetelee napaansa matoja tälläkin hetkellä ja nauttii olostaan. Hugo söi joka ilta vähemmän ja vähemmän ja tänään aamulla kaapissa odotti melkein koskematon ruokakuppi (painoakin ehti kasvaimen myötä putoamaan lähemmäs 100g) ja jo se kertoi meille, että tehtiin ihan oikea päätös. Järkyttävää, miten nopeasti tuollainen kasvain suurenee! Eli todellakin parempi näin verrattuna siihen, että olisin tyyliin ensi maanantaiseen asti katsonut kuinka toinen nääntyy nälkään tai mahdollisesti tukehtuu :(  En edelleenkään kestä koko ajatusta, hui saakeli.

H lähti Hugoa saattamaan viimeiselle matkalle Animagi Jyväskylään, tuonne tuttuun ja turvalliseen eläinlääkäriin ja lääkärikin sattui olemaan tuttu, eli Mihalitsa Margaritis, joka Hugoa oli hoitanut ennenkin. 

Ehdin itkemään suurimmat itkuni ennen kuin H tuli kotiin ja lähdettiinkin samantien hautaamaan pientä. Hugo haudattiin H:n entisen kotitalon liepeille, eli juuri sinne Viherille, missä Rymyn kanssa aina käydään riehumassa - oli H:n sisko perheineen kaivanut jo kuopankin valmiiksi ja toinen sisko tyttärensä (Neiti Isosiskon) kera tuli meidän kanssa sanomaan heipat. Siellä Hugo ei suinkaan muuten lepää yksin, vaan seurana on perheen belgianpaimenkoira, Poju, sekä tässä jokunen aika sitten poisnukkunut Cassu-kissa.

Neiti Isosisko kävi meillä itse asiassa jo eilen, samoin H:n sijaisvanhempien uusin sijoituslapsonen K, sekä pari vanhaa hoitolastani (sisarukset) kävivät eilen sanomassa vielä heipat Hugelle. Vierailu, jonka ensin pelkäsin menevän pelkäksi itkemiseksi, lämmitti ja lohdutti kummasti meikäläisen sydäntä. Hugo on nähtävästi ollut monen mielessä <3 Varsinkin Neiti Isosiskolla näytti olevan pala kurkussa sekä eilen, että tänään; hänelle Hugo on ollut kovin rakas, onhan siili ollut neidin elämässä "melkein aina". Äitinsä oli sanonutkin tytölle eilen vierailunsa jälkeen, että on ihan OK surra ja vaikka vähän itkeäkin, jos siltä tuntuu. Luulen, että hänkin tulee tänään parit kyyneleet vuodattamaan, kuten tod näk minäkin... voi toista.

Jokatapauksessa, hautaamisen jälkeen tultiin kotiin ja siivosin yksinäni Hugon kaapin H:n tehdessä ruokaa. Se oli jotenkin terapeuttista, vaikka nimilapusta vessassa en kuitenkaan vielä luopunut... ehkä tässä joskus. Nyt ei rintaa enää purista, eikä tarvitse kakoa alas kuivaa palaa kurkussa.

Vielä pari kuvaa, ensin ihan vaan ihanasta Hugesta, sitten epämääräinen räpsy kasvaimesta ja yhteistyöhaluttomasta Hugelista ja sitten lekurista, kun poitsua on jo vähän ehditty rauhoittamaan. Mamman pieni, meiän ensimmäinen yhteinen rakkauspakkaus <3

Hillalle

Oli tarkoitus tulla päivällä päivittämään blogia, pölisemään jotain meidän arjesta ja blah blah. En kuitenkaan tullut, koska lukaisin ohimennen Hillan blogin ja sen jälkeen kaikki mitä mun piti tänne kirjottaa, tuntui jotenkin niin... turhalta. Niin  vähäpätöiseltä ja oikeasti turhalta, että en saanut mitään aikaan. Istuin tässä koneella, tirautin itkut ja vietin hiljaisen hetken ensin Rymyä halien ja sitten, "kulta, tulisiks jo tänne? Mä tartteen halin." En ollut ehtinyt lukemaan blogia pariin päivään joten koko juttu tuli periaatteessa ihan yllättäen.

Tuntuu pahalta, mutta samalla tiedän, että pienen on nyt varmasti parempi olla. Olen siis seurannut Hillan matkaa melkein alkumetreistä saakka, tämän valloittavan whippet-neidin takia meillä on Rymy. Pitkään pohdin nimittäin italiaanon ja wipukan välillä ja loppumetreillä, tietoa etsiessäni, törmäsin Hillan blogiin ja pieni vei kuvineen sydämeni ihan täysin, vaikken koiraa tai omistajaansa ikinä ole tavannutkaan. Spesiaalimman tästä koirakkeesta tekee (teki?) ehkä se, että mä olen aina säästänyt Hilla-nimeä omalle tyttärelleni (sitten joskus) - silti, olen kuitenkin myös pari vuotta ennen Rymyä aina välillä, ihan salaa, haaveillut samannimisestä koirasta. Enkä valehtele, jos sanon, että tämän blogin päivityksiä odotin aina eniten, toi monen monta hymyä huulille - hihkuin jokaisesta edistymisestä Miehekkeelle ja tuskastelin jokaista takaiskua. Ollaan yhdessä peukutettu ennen jokaista operaatiota ja jännitetty tulevia uutisia.

Joten, tänään blogissa ei keskitytä Rymyyn. Tänään lueskellaan Hillan blogia, katsellaan kuvia onnellisesta ja rakastetusta hauvasta - ja ollaan kiitollisia kaikista niistä ihanista muistoista, jotka Maisa on jakanut meidän lukijoiden kanssa. Kiitos.