MITÄ MEILLE KUULUU?

Möö! Huh huh... meillä on pitänyt niinkus pikkasen kiirettä, joten on jäänyt tämä netissä oleskelu aika vähälle; viikonloppuna meillä oli vieraita, kun äiti tuli viime viikon keskiviikkona tänne miesystävänsä ja yhden hollantilaisen kaverinsa kanssa. Kyllä oli Rymyllä ihmettelemistä, kun porukka pisti teltan pystyyn pihalle - kovasti oli koira auttamassa kokoamisessa... Yksi tuttavani on taasen käynyt kouluikäisen pojan kanssa keräilemässä marjoja sekä itselleen, että meikäläiselle, kun minä en niitä jaksa yksinäni kerätä. Rymy osallistui tähän touhuun lähinnä ottamalla aurinkoa. Jaksoi sentään välillä leikkiä pienen apulaisen kanssa, onneksi. 

Mummi lähetti meille äidin mukana karviaisia, ja Rymy muuten tykkää niistä tosi paljon ja me tuhottiinkin viikonloppuna yksi kupillinen "sinulle, minulle" -tyyliin sohvalla nautiskellen. Tosin taisi olla enemmänkin minulle, minulle, minulle, sinulle, minulle, minulle, kun en ihan hirveän montaa uskaltanut poitsulle antaa ettei mene vatsa sekaisin.

No sitten. Meitä vastapäätä asuvat naapurit kävivät eilen kurkkaamassa Hugoa, kun tuli pihalla ohimennen puheeksi, että meiltä löytyy ihan oikea lemmikkisiili - rouva kertoi, että heidän pihallaan tosiaan menee siilejä ja oravia ihan päivittäin, kun hänen miehensä niitä hoitaa ja ruokkii. Tämä selittää, miksi Rymy on kesällä istuskellut etupihan portilla, katsellut mukamas ei-mitään ja haukkunut yksittäisiä haukahduksia silloin tällöin. On varmaan bongaillut naapurien pihalta otuksia, ja minä en niitä vaan ole nähnyt... tyhmä mamma. Tämä myös selittää, miksi näitä siilejä on nyt näkynyt meidän pihalla enemmänkin. Ja eilen muuten yksi yritti juurikin naapurien terassin alta tänne - eli JUURI sieltä, mistä minä niiden epäilinkin tulevan meidän pihaan :D

28.7.13

Maanantaina käytiin Rymyn kanssa eläinlääkärissä Jyväskylässä (Animagi Jyväskylä/Keski-Suomen Eläinklinikka), lääkärinä tällä kertaa Aino-Maija Laitinen. Olin tosiaan jo pidempään miettinyt, että Rympän hampaita voitaisiin käydä putsaamassa ja kun kaverini vielä jokunen aika sitten mainitsi niistä poitsun liian pitkistä kynnistä, lyötiin ns kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Hampaat olivat "varsin hyvässä kunnossa, takimmaisissa poskihampaissa kohtalaisesti plakkia, hammaskiveä ja värjäytymää" ja kynnet napsittiin samalla lyhyemmiksi. Noita takahampaita mä olen jo pidempään katsellut, että näyttävät tosi likaisilta, joten ei tullut tuo yllärinä. Kun kerroin huoleni kynsien ja tassujen virheasennon suhteen, ell sanoi, ettei nykyään enää hirveän helpolla leikata ihan ytimeen asti ellei tarve todellakin sitä vaadi - sain taas kysellä ihan rauhassa ns tyhmiä kysymyksiä, ja joka ikiseen vastattiin hymy kasvoilla :) Huomattavan paljon lyhyemmiksi ne kynnet kuitenkin saatiin nukutuksessa napsittua kuin mitä minä olen kotona uskaltanut ottaa, joten tosi hyvä, että tehtiin tuo samalla. Nyt on niin paljon parempi meikäläisen niitä saksia viikottain. Ollaan muuten treenattu tätä Rymyn kanssa ihan kahdestaan ja nyt minä niitä saan jo leikata, jee! Ei enää yritä Rymy karkuun ollenkaan, kun vaan sanon ja annan eleilläni ymmärtää, että nytpäs et mene minnekään ja tämä homma muuten hoidetaan. Ei tarvitse edes pitää kiinni, ihan rauhassa saan leikata, ihanaa! Sakset olen ihan surutta jättänyt lojumaan pöydille ja sellaisille tasoille, että Rymy on niitä voinut käydä aina välillä vähän haistelemassa ja tekemässä tuttavuutta. Puoliskon kanssa mun on ihan turha edes yrittää noita kynsiä leikkailla, koska tämä turhautuu niin helposti ja sitten kinastellaan kuin pienet pennut - ei tosiaan ole mikään ihme, että siinä vaiheessa koiraakin alkaa hermostuttamaan entistä enemmän. Nih.

Kuvassa ollaan jo juteltu tohtorin kanssa ja odotellaan piikin vaikutusta - tätä ennen istuskeltiin toisessa odotushuoneessa kolmen muun koiran kanssa ja Rymynhän oli pakko päästä meikäläisen syliin, kun oli niin jännä tilanne... hyvä ettei jännälirut tulleet lattialle, huoh. Varsinkin se ihan pieni suloinen karvapallomainen koiranpentu, vispaavan häntänsä kanssa, ihan siinä meidän vieressä - se oli TOSI pelottava, ois vaikka voinut syödä meitit. Yksi koira, joka läähätteli äänekkäästi, sai Rympältä käskyn olla hiljaa; poitsu otti ja haukkui muutamaan otteeseen, mutta sylissä uskalsi sitten olla ja istua hissukseen... Ei mitenkään noloa, ei ollenkaan. Tokaisin miehelle tuossa odotushuoneessa, että kyl vaan on veljekset samasta puusta veistetty - Rympän velipoitsu kun oli meillä kylässä kesäkuun puolella, Sannahan käytti Tigin eläinlääkärissä ja me odotettiin Jymyn kanssa odotushuoneessa. Jymyhän siis kipusi puoliskon syliin istumaan, kun odotushuoneessa oli hurjan pelottava pentukoira :D

Rauhoittava tehosi tälläkin kertaa aikas nopsaan. Autettiin nostamaan koiruus pöydälle, silittelin vielä parit silitykset ja lähdetiin. Rymy oli itseasiassa jo jaloillaan, kun mentiin vähän yli tunnin päästä lasta hakemaan; kastraation jälkeen herrahan oli aivan kanveesissa. Oli ihan hiljaa siihen asti, kunnes huomasi meidät ja jo alkoi pieni surkea vinkuminen kuulumaan häkistä, ettehän te nyt vaan jätä mua tänne?! Tällä kertaa poitsu käveli itse autoon, joskin jatkoi sitten heti nukkumista viekussani takapenkillä ja kotona lepäili kans yömyöhään asti. 

Sanoin eläinlääkärille ennen operaatiota, että Rymy oli kastraation jälkeen koko illan tosi pöhnäinen ja heräämisessä kesti, joten ell lupasi, että pitäisivät rauhoituksen vähän "kevyempänä". Varmistin vielä jälkikäteen, että oliko Rymy viime kerralla saanut sen herätteen vai ei. Meiltähän silloin kysyttiin onko meillä kiire ja me sanottiin että eipä oikeastaan, mutta jäi sitten jotenkin mulle epäselväksi että oliko Rymppä sen kuitenkin saanut vai ei. Nyt epikriisissä mainittiinkin, että oli saanut herätteen, mutta viimeksi ei tosiaan ollut. Kysyttäessä meille selitettiin, ettei herätettä yleensä anneta kivuliaan operaation jälkeen jos ei pakko ole, ja tämän ymmärränkin täysin, ihan loogista. Uteliaille tiedoksi, että operaatiolle tuli hintaa yli 150e, mikä tässä tilanteessa tuntuu hieman, mutta onneksi tätä ei tarvitse ihan pian ottaa uusiksi ja oli muutenkin tosi helpottavaa kuulla, että Rymyn hampaat ovat tosiaan ihan hyvässä kunnossa. Onpahan yksi murhe vähemmän.

Nääs torstaina sisko tulla tupsahti kavereiden kanssa ja muutti pois... kyl vaan. Sinänsä huonoon saumaan iski tämäkin juttu, kun nyt puoliskon kanssa joudutaan sitten maksamaan enemmän vuokraa äipälle, mutta eiköhän se tästä. Rymy oli tietenkin aivan ihmeissään, kun kummitätsy paukkasi sisään kaverilauman kanssa, eikä tällä ollutkaan aikaa hänelle. Sen sijaan tätsyn huone tyhjeni irtotavarasta muutamassa tunnissa ja huonekalut lähtevät sitten viikonloppuna. Tämä koko juttu tuli vähän yllärinä, vasta tässä muutaman viikkoa on sisko ääneen pohdiskellut josko olisi aika hankkia oma kämppä. No, ehkä me Rymyn kanssa totutaan tähänkin.

Niin, ja ensi maanantaina puoliskolla alkaa se koulu Kuopiossa eli paljon suuria muutoksia ilmassa, huhhuh. Eniten, noin niinku raha-asioiden jälkeen, huolettaa tietenkin Rymy - Hugollehan on yksi ja sama kuka meistä on kotona, jos kukaan, mutta koira on toki PIKKASEN eri asia. Onhan tuo onneksi rauhoittunut pentuajoista kovasti, mutta silti... alkuviikon olen kylläkin kotona ja menen töihin vasta perjantaina, jolloin puoliskon pitäisi tulla kotiin ja olla lapsosen kanssa vkl, kun meikäläinen tosiaan viettää töissä sekä lauantain että sunnuntain. Rymyn yksinolothan tosiaan tulevat pidentymään muutamalla tunnilla, mutta jospa me saataisiin se arki rullaamaan. Onneksi tätä kestää vain sen 1,5 vuotta kolmen sijaan, ei voi muuta sanoa...

Nyt meikäläinen lähtee syömään ja sitten töihin, palaillaan!

Ps. Rymy on JUURI tällä hetkellä miehekkeen kanssa metsässä juoksemassa - vapaana. Sikälimikäli joku vielä pitää listaa meidän koiran vapaana juoksemisesta, siis... sitä on harrastettu lähiaikoina suhteellisen usein :) Vieheelle ei valitettavasti olla päästy vaikka kuinka olen yrittänyt sopivaa saumaa kalenterista löytää - rataharkkoja kun järjestetään vain sunnuntaisin, eikä ole meidän työpäivät/vapaat antaneet periksi, aina on ollut jotain. No, kyllä mä vielä joku päivä, perskules! :)

KOLMEN PÄIVÄN BILEET

... siis ihan kirjaimellisesti; sisko täytti 18 ja juhlat alkoivat jo perjantaina, jatkuivat melkein samalla vieraslistalla lauantaina ja loppuivat sunnuntaina joskus kasin aikaan viimeisen setin kotiuduttua. Nyt täällä ei ole enää kuin äiti miesystävänsä kanssa, joten pikkuhiljaa palaillaan arkeen ja rauhaan, onneksi... olo on nimittäin kuin merileijonalla, sen verran tullut kaikkea mussutettua. Juhlista ei sen enempää, paitsi koirien näkökulmasta.

Perjantaina olin antanut otuksille joskus aamulla kalkkunankaulat sekä muistaakseni jossain vaiheessa sai Coco dentan Rympän ollessa pihalla ja sehän kostautui illalla; molemmat koirat päästelivät sellaisia pommeja, että vieraat saivat kymmenen minuutin välein käydä ulkona haukkaamassa raitista ilmaa, joskin sisääntullessa nuo mukavat aromit iskivät vasten naamaa aina kaksinverroin maukkaampina. Olen tosin melkovarma, että syyllinen oli Coco, joka ei meillä ole tottunut ihan noin suuriin vierassatseihin, olihan täällä perjantaina se parikymmentä naamaa, vähintään + ääntä ja musiikkia (joka tosin pysyi suht hiljaisena naapureita ja noita meidän otuksia ajatellen, se tehtiin selväksi jo ihan face-tapahtumassa, kuulkaas!). Rymylle suht suuri osa naamoista oli tuttuja, Cocolle ainoastaan pari. Silti neitikoira otti heti omakseen pari miesvierasta ja siellä se nukkua makoili sohvalla näiden Tiettyjen Vieraiden viekussa, totta kai rapsutuksista melkein kehräten ja tappavia pommeja päästellen. Rymy taasen osaa mennä makkarin petiinsä uinumaan, jos kaipaa omaa rauhaa ja hiljaisuutta, mutta Coco on yleensä siellä missä muu perhe.

Lauantaina sisko ja poikkiksensa lenkittivät aamulla molemmat koirat, sekä riehuttivat niitä (lue: Cocoa) vähintään muutaman tunnin pihalla parissa eri osassa (toisella kertaa jäi neidille mantteli ylle, nyt se vaatii pienen pesun, eh), kun taas äidin miesystävä lenkkeilytti vielä erikseen Rymyn. Äidin miesystävä tykkää kovasti koirista sekä ulkoilusta, joten melkein aina täällä ollessaan hän lenkkeilee Rymyn kanssa, välillä pitkiäkin lenkkejä, mikä on minusta aivan ihanaa vaihtelua arkeen. Tällöin Coco jää aina nauttimaan pallopuuhista pihalla ja/tai aktivointihommista sisätiloissa, tai sitten ihan vaan ollaan ja köllötellään rauhassa.  Lauantaina Coco olikin niin hyvin väsytetty, että melkein koko illan koiranraato makasi raajat kohti kattoa olkkarinpedissä, ei tietoakaan vieraista. Rymy sen sijaan oli vähän levottomampi alkuun, mutta lopulta poitsu löysi tiensä omaan petiinsä ja sieltä kuorsaava otus siirrettiin olkkariin kun lähdettiin baariin - muutoin Coco olisi löytynyt sängystämme myöhemmin yöllä.

Juhlista ei niinkään napsittu kuvia, ainakaan koirista, mutta pakko on ainakin ekana jakaa edelliseltä sunnuntailta yksi kuva, nimittäin Coco yhden Lemppari Miehensä kanssa, kyseessä siis siskon paras kaveri - onneksi kyseinen henkilö tuli myös itse juhliin nauttimaan suukotteluista (ja niistä pommeista, ahem). Vieraille Coco ei enää murise, eikä hauku, ainoastaan ovikellolle välillä saattaa ärähtää paitsi - paitsi siis edelleen tälle samalle henkilölle, joka hänet alunperin säikäyttikin, eli äidin entiselle miesystävälle haukuttiin perjantaina muutaman minuutin verran ennen kuin todettiin vaarattomaksi.

Sunnuntaina iskä toi pyynnöstäni palloja (Cocolle) pihalle - meillähän ei minkäänlaisia palloja oteta enään sisään taloon, jotkut rajat tämänkin touhun kanssa pidettävä, muuten neiti käskyttää meitä ihan 24/7 eikä mistään tule mitään :D On muuten aikamoiset keuhkot tällä neitikoiralla, puhumattakaan sisukkuudesta, ei voi muuta sanoa! Toivon muuten niin, että tulisi jo kesä - meikäläiselle iski kevätallergiat päälle, tänään pystyin jopa 30 minuuttia olemaan koirien kanssa pihalla (onneksi tänään mun ei tarvitse, kun tosiaan nytkin siellä äidin miesystävä riehuttaa lapsosia) ennen kuin olo alkoi tuntumaan liian huonolta. Koirien tassutkin, tai Cocon tapauksessa puolet koirasta, täytyy huuhtasta päivän aikana pariin ellei kolmeen otteeseen, kun tuo meidän piha on aika mutainen. Sammalta ja kuraa, mutta ei ruohoa. Saas nähdä pystytäänkö sille jossain vaiheessa jotain tekemään, vaatisi meinaan hetken takapihakiellon, eikä ainakaan tälleen kahden energisen koiran kanssa siihen kyllä ryhdytä. Järkihän siinä lähtisi... Mut niin, ne kuvat! 
 

KÄYTIIN VÄHÄN JÄÄLLÄ

(Tai sitten, käytiin vähän leikkimässä hengellämme, eiku) 

Nyt alkuun täytyy sanoa, että mä olen just sellainen outo neurootikko, joka välillä pelkää sellaisia ns. tavallisia asioita, joita monet muut eivät edes tajua pelätä. En mm. ole uskaltanut edes käydä jäällä juoksuttamassa noita otuksia, koska koko ajan takaraivossa mesoaa hissukseen pieni pelko, jonka mukaan ihan kohta pudotaan jäihin tai jotain vastaavaa.

Käytiin siis tänään siskon kanssa lenkillä; käveltiin yhtä suosikkireittiäni eli järven vieressä olevaa tietä pitkin ja huomattiin pilkkijä jäällä. Taisin sanoa jotain siihen tyyliin kuin että olisi kiva joskus mennä jäälle riekkumaan noiden kanssa ja seuraavassa hetkessä löysinkin itseni nimenomaan jäältä, siskon pakottamana. Hui! Koko lenkin ajan sydän hakkasi hulluna ja hyvä etten testamenttia laatinut mielessäni. En tiedä juontaako tuo pelko menneisyydestäni; vuosia sitten setäni nimittäin putosi jäihin ja menehtyi - siitä asti olen vältellyt jäitä hyvin tehokkaasti, ainoastaan kerran olen käynyt Rymyä jäällä juoksuttamassa koirakaverin kanssa, eikä silloinkaan ollut meikäläisen idea. Siitä kerrasta muistan myös sen sisäisen kauhun, kun jännitin koko ajan - sentään silloin ei ollut kevät näin pitkällä, eli pelkokin oli vähän pienempää luokkaa.

Mutta nyt joka tapauksessa sinne oli (taas) pakko mennä, kun sisko kerran pakotti ja olihan se oikeasti tosi mukavaa, varsinkin niinä hetkinä kun unohti pelätä ja keskittyä siihen mitä voisi tapahtua. Oli ihanaa katsoa onnessaan temmeltäviä koiruuksia - sitä riemua, kun oli tilaa juosta ja leikkiä. Ja vaikka ranta asutuksineen oli suhteellisen lähellä, kumpainenkaan ei lähtenyt seikkailemaan kauemmas, eivätkä myöskään lähteneet tekemään tuttavuutta kauempana olevien pilkkijöiden kanssa. Kävelivät koiruudet itse asiassa ajoittain nätimmin vieressä mitä ikinä hihnassa... aika ironista.

Ensi talvena täytyy aloittaa tuo järven jäällä riekkuminen heti kuin mahdollista, jos vaikka saisin aina alkuun kaverin mukaan, niin ehkä se oma pelkokin laimenisi ajan kanssa. Harmi sinänsä, että sisko tajusi tuon jäällä riehumisen vasta nyt, kun kevät on jo näin pitkällä.

Tilasin muuten DG Outdoor Top Shirt -lämpöpaidan Rymylle. Tälleen kevään ja tulevan syksyn lämmin-kylmä-lämmin-eiku -kelejä ajatellen tahdoin tuollaisen pidemmän mallisen manttelin poitsulle, on sen verran kätevän oloinen. Niin ja sitä paitsi, ehkä vähän myös senkin takia kun tuo meidän poitsu on tosiaan keskivartalosta yllättäen vähän miehistynyt, joten vanha mantteli on niinkus ihan hitusen jämpti (huom! edellinen seisotuspostaus)... ja siis, kun kerran vihreitä oli tarjolla niin pakkohan sellanen oli valita. Ei kun siis Rymy tahtoi just sen värisen!

Yritin muuten ottaa kuvia tuolla jäällä. Paino tosiaan sanalla yritin, kun oli vielä kaiken lisäksi kännykkä kyseessä, joten ei meinannut ottaa onnistuakseen. Mutta antaa kai nämäkin jotain osviittaa meidän lenkistä :) Seuraavaksi siis nähdään meikäläisen seurana olleet riemuidiootit: kummitätsy, Rymy sekä Kelju K. Kojootti... eiku vai oliks se sittenkin Coco, kuvien perusteella ei voi olla ihan varma. Nämä kaksi ekaa varsinkin saavat meikäläisen nauramaan, hih.

COCO AKTIVOITUU N-Y-T - NYT!

 

Eilen, eli torstaina, kummitätsy otti ex-tempore Rympän pienelle lenkille kavereidensa kanssa, jotka tulla tupsahtivat kylään kesken oman lenkkinsä. Se pieni lenkki sitten yllättäen muuttuikin vähän pidemmäksi (vetivät n. 7 kilometrin pätkän, ellei pidemmänkin), mikä oli oikeastaan todella loistava juttu, koska Rymylle tekee niin hyvää päästä selkeästi pidemmille lenkeille - sekä ilman Cocoa. Molempia otuksia en yhtä aikaan jaksa viedä tuntia pidemmälle remmilenkille, selkä ei kestä eikä kyllä hermotkaan, ja muutenkin alone-time + pieni pesäero tekee varmasti nannaa molemmille aika ajoin. Coco ei ainakaan näytä kaipaavan Rymyä mitenkään erityisesti näiden lähdettyä, vaikka tietysti alkuun oli tyttöjen mukaan tunkemassa - en sitten tiedä mikä on meininki neidin ollessa kokonaan yksin, mutta todisteiden mukaan Coco kyllä vaan vetelee sikeitä. Harvemmin on nyt ollut niitä tilanteita, että Rymy jäisi yksinään kotiin, joten Rymyn mielentilasta ilman Cocoa en osaa sanoa mitään - täytyisi ehkä ottaa tavoitteeksi järjestää sellaisia tilanteita vähän useammin, jos vaikka näin kevään tullen jatkettaisiin ahkerammin noita Cocon lenkitysharjoituksia ilman Rymyä.

Sisko siis soitti jossain vaiheessa ilmoittaen heidän olevan nyt sittenkin vähän pidemmällä lenkillä Rymyn vähäisestä vaatetuksesta huolimatta. Lisäksi hän ilmoitti, että aikoo just-nyt-kohta päästää poitsun juoksemaan vapaana eli jos se sitten katoaa niin ei ole hänen syynsä kun hän kerran soitti ja ilmoitti/kysyi lupaa. Sisko pitää kyllä Rymyä välillä vapaana, mutta kuten minä, aina pitää pelätä pahinta! Liikaa samoja geenejä, ehkä.

Hyvin tarkeni Rymy vielä iltasella pienen manttelinsa kanssa; kotiin tuli hyvin tyytyväinen ja väsy koira. Btw, note to self; voisi muutenkin jo käyttää järkeään ja jättää vaatteet kokonaan pois, ainakin jos mittari näyttää tarpeeksi makeita lukemia. Päivällä poitsulla oli Cocon mantteli (joo, se on vähän pidempi selältään kuin Rymyn oma, sekä snadisti isompi, ahem) ja sadetakki tuulelta suojaamassa, mutta puolessa välissä otettiin molemmat turhakkeet kokonaan pois. Coco sen sijaan sai pitää Rymyn syystakin, vilukoira kun on. Niin, ja oli Rymyllä se sadetakki vähän senkin takia, kun se Cocon mantteli on pirtsakan vaaleanpunainen, eikä sisko kestä jos meidän Miehellä on Tyttöjen Hempeitä Värejä ja joku voi vielä nähdä! :D

Ja tälleen välitietona, Rymy niin punnitaan tässä ihan lähiaikoina. Ähäkutti, punnitsin jo! Rymy painaa kotivaa'an mukaan tasan 15kg ja Coco 12,3kg.

Omaan silmään tuo näyttää tällä hetkellä vähän liian jämäkältä, täytyy yrittää vaikka huomenna ottaa seisotuskuvat molemmista - sisko kun yllättäen nukkuu vielä, enkä yksin viitsi alkaa edes yrittämään. Me tehtiin aamulenkki hyvän ystäväni kanssa jo kasin maissa ja riekuin sen jälkeen otuksien kanssa hetken pihalla ennen aamusafkan tarjoilua. Nyt on tunnin verran ollut ihana rauha ja hiljaisuus, mäkin olen saanut ihan omassa ylhäisyydessäni juoda kahvia ilman ainuttakaan keskeytystä! Luksusta. Otetaan tämä muuten tavaksi kaverini kanssa, eli aina hänen mennessään iltavuoroon (joka toinen arkipäivä, sillä vaikka samaa työtä tehdään, hän on eri ryhmiksessä eikä näin ollen tee vuorotyötä), käydään eka otuksien kanssa n.40-45:n minuutin aamulenkki siinä kasin maissa. Vien itse molempia koiria, koska mun mielestä se vielä vaatii harjoittelua, mutta on erittäin kiva ja huojentavaa, kun on se kaveri siinä mukana; jos tilanne iskee päälle, niin voin aina hetkeksi sysätä toisen hihnan luotettavaan kouraan. Enkä siis tarkoita, että pelkästään koirien pitäisi harjoitella yhdessäkävelyä, vaan yhtälailla meikäläisen - hermoilu ja jännitys kuuluvat edelleen niihin pahimpiin "lenkkimokiini", enkä meinaa päästä niistä eroon. Vaikka on se kyllä niin, että positiivinen vahvistaminen toimii minuunkin siinä missä koiriinkin; mitä enemmän tehdään hyviä ja onnistuneita lenkkejä ja ohituksia, sitä iloisemmalla mielellä lähden näille yhteislenkeille molempien kanssa.

Sitä paitsi, kyllähän sen eron huomaa, kun aamulla ollaan tehty se lenkki ja riekuttu - siis verrattuna niihin aamuihin, kun minä en saa itseäni millään hereille, kiukuttaa ja turhauttaa ja väsyttää ja jännittää, ja sitten nämä kaksi vielä ärjyvät, örisevät ja painivat olkkarissa, eikä mikään onnistu. Ei siinä oikeastaan voi koiria syyttää, niinkus yhtään.

Mutta juups, jos olisin tiennyt Rympän ja kummitätsyn yhteislenkin muuttuvan niinkin pitkäksi, oltaisiin ehkä lähdetty Coconkin kanssa harjoittelemaan lenkkeilyä. Ei sillä, että mekään toimettomana oltaisiin vaan odoteltu niitä kotiin, ehei!

Me riehuttiin pihalla pallon kanssa ihan rauhassa, me leikittiin vetolelulla ilman, että joku yritti koko ajan jyrsiä lelua keskeltä kahtia, me otettiin Cocon omia leluja esiin ja annettiin niille kuulkaas kyytiä ja lopuksi me vielä otettiin esiin Rympän vanha aktivointipeli, jonka poitsu selvittää jo sekuneissa, ja kokeiltiin sitä! Ja koska Cocolla ei paljoa tuota extra massaa ole, toisin kuin meidän pullukalla, täytin pelin pienillä juustonpaloilla - kyl ois Rymy ollut kateellinen, jos ois ollut näkemässä... En muista yhtään kokeiltiinko koejaksolla tätä leikkiä, Toton kanssa ainakin kokeiltiin. Coco joka tapauksessa ei alkuun meinannut millään tajuta, että noita juttuja pystyi siirtelemään, meinasi jo ihan kyllästyä joten vähän avitin alkuun, ja siinä vaiheessa kun tajusi mistä on kyse, alkoi hillitön repiminen. Neiti käytti oikeastaan pelkästään kuonoaan - Rymyhän työntää noita aika hyvin tassuillaan. Toisella kierroksella meni jo paljon paremmin, tai siis sujuvammin, edelleen tosi innokkaana yritti saada namit esiin. Kolmannella kerralla laitoinkin sitten noi tötsät, kun vihdoin ja viimein ne kaapista löysin, ja niiden kaatelun neiti hiffasikin samantien.

Loppuun vielä yksi ihmetys. Cocosta lähtee nimittäin ihan sairaan paljon karvaa! Oletan, että neiti vaihtaa kuosiaan kesäkuntoon, ei siinä mitään, mut miten Rymystä ei tunnu lähtevän mitään? Onks tääkin taas joku tyttöjuttu, häh? :D Noilla kyllä on ihan erilaiset karvapeitteet, käden alla sen eron tuntee varsin selvästi, mut silti ihmetyttää. On muuten ihan pirun hyvä, että saatiin vähän aikaa sitten toi nahkasohva, mun kevätallergiat eivät nimittäin ehkä olis kestäneet sitä kangassohvaa ollenkaan.

... jaa. Kello on melkein 11 ja nyt sitten alkoi tää Rymyn päivittäinen pihalle-sisään-pihalle-rumba. Millä sä selität koiralle, että vaikka pihalla paistaa aurinko, se ei vielä takaa et siellä on loikoilulämmintä? :/ Tänään on taas niin vaikeaa olla koira.

Edit. Tälleen postausta itse uudelleen silmäillessä, herää kysymys: mitä ihmeen mönjää meidän uunin ovessa on? Pakko mennä tsekkaamaan...

ULKOPUUHISSA

 

LISÄÄ KUVIA TÄSTÄ PÄIVÄSTÄ LÖYTYY TÄÄLTÄ!

Sinne tulen luultavasti jatkossakin lisäämään nämä miljoonat takapihallariekkumiskuvat, niitä kun kerääntyy kummasti...

Kaksi ensimmäistä kuvaa on editoinut sisko ja kaksi seuraavaa minä, ainakin oma silmä erottaa todella hyvin nuo meidän erilaiset tyylit käsitellä värejä, en tiedä kiinnittääkö siihen kukaan muu huomiota - minä ja mun neuroosit, haha. Onneksi en ole talon ainoa neuroottinen neiti, hmph.

Sisko vietti eilisen koiruuksien kanssa, kun me vanhemmat ihmisorjat olimme molemmat töissä, ja olivat tosiaan riekkuneet pihalla. Sain tässä jokunen aika sitten potkaistua innoissani tuon meidän isomman pallon aidan yli ja käytiin se sitten toissapäivänä (?) hakemassa lenkiltä palatessamme, kun leikkipuistossa häärivät pojat olivat siitä aikaisemmin kiinnostuneita - kuulin heidät ("Hei katsokaa, tuolla on pallo!") ollessani pihalla koiruuksien kanssa, joten hihkaisin aidan yli, että on kuulkaas meidän, ei vaan olla vielä ehditty hakea! Pojat kiltisti jättivät pallomme rauhaan, mutta haettiin se kuitenkin kotiin ihan varmuuden vuoksi ja voi että sitä iloa ja riemua kun kaivattu lelu löytyi! Coco on tosiaan päättänyt, että kaikki pihalla olevat pallot ovat hänen ja Rymy saa ainoastaan joskus sekä hänen luvallaan niihin koskea. Yrittää neiti välillä kuljettaa niitä palloja yhtä aikaakin, toista kantaa ja toista tökkii, fiksu kun on! 

Sisällä meillä ei enää palloja olekaan, ei ollenkaan; ensinnäkin, kaverukset yhteistuumin suolestivat kaksi pehmoista versiota sekä tämän jälkeen jyrsivät Cocon tennispallot, huoh. Toiseksi, vietiin se yksi ainoa ehjä muovinen/kuminen/mikälie pallo (jonka kanssa muuten minäkin lapsena leikin, on isovanhemmiltani saatu) pihalle tässä parisen päivää sitten, ihan vaan tuon meidän palloneurootikon takia - iltaisin ei enää edes "saatu" leffaa katsella sohvalla, kun olisi pitänyt neidin mielestä lattialla istua ja heitellä sitä palloa, jota hän ei suostu pedistään edes tökkäämään heitettäväksi vaan komentaa meitä hakemaan, todella äänekkäästi vielä. Me naiset, ollaan me ihania :D Ekoina päivinä Coco selkeästi etsi roskikseen päätyneitä pallojaan, mutta nyt ei tunnu enää olevan ikävä - onneksi pihalla saa leikkiä pallojen kanssa melkeinpä niin paljon kuin sielu sietää!

Niin, ja vielä itselle muistutukseksi: se ois taas madotuksen paikka! Takapihalla lunta on vielä vaikka kuinka ja paljon, varmaan riittää ensi talvelle asti, mutta tiet ovat jo sulia ja lenkeillä tienvarsilta löytyykin kaikkea varsin mielenkiintoista ja herkullista, kysykää vaikka Rymyltä. Meillähän tosiaan tuo rituaali pyritään hoitamaan syksyisin ja keväisin, joten samalla tietenkin hoidetaan Coconkin madotus ajantasalle :)

LEIKI MUN KAA!

Hola, todos! Nyt olisi sitten sen jättimäisen Cocoliini-postauksen vuoro, kuten vähän tossa aikaisemmin menin lupailemaan. Varoituksen sanat ovat nyt sanottu, siinä ne siis olivat kaikessa kokonaisuudessaan, että ihan turha motkottaa kohta siitä, kuinka jokainen kuva on kopio toisestaan; olen tietoinen asiasta, joo, mutta Coco on sen verran diiva, ettei osannut valita pelkästään paria parasta kuvaa tähän sepustukeen kun hän on kuitenkin totta hemmetissä niin jumalattoman upea jokaisessa. 

No joo, vitsi vitsinä. Oikeasti tämän postauksen on tarkoitus pitkälti tiivistää KAIKKI meidän tähän astiset takapihalla vietetyt ulkoiluhetket aina siitä lähtien kun Coco vihdoinkin tajusi, että hei, ulkonahan voi vaikka leikkiä! En osaa sanoa miten hyvin "totuus" käy ilmi kuvista, mutta tosiaan Cocoa ei tarvitse käskyttää tuomaan lelua, eikä neiti tarvitse muuta palkkaa kuin uuden heiton - toisin on Rymyn kanssa. Lelu tuodaan ehkä jos herra kuulee sanat "tuo lelu" ja silloinkin jäädään seisomaan heittäjän eteen namin toivossa. Toki joskus tuo lelun pyytämättä, mutta silloinkin selkeästi namin toivossa (ja myönnän usein palkkaavani oma-aloitteisuudesta). Rymykin kyllä näyttää kehittyvän; on nääs selkeästi asteen verran tottuneempi siihen, ettei ole yksin pihalla. Ensinnäkin Cocon rällätessä poitsun ympärillä kutsuen tätä leikkimään ja riekkumaan, Rymyllä on välillä ns. kuuntelukorvat käytössä ja kiinnittää enemmän huomiota minuun eli tuo sen lelun pyydettäessä jopa neidin härinnän alaisena, wau. Toiseksi Rymyn ei tarvitse enää olla koko ajan toisenkyljessä kiinni, vaikka ulos mennessämme yleensä onkin sen verran kiihdyksissä ettei aina tiedä miten päin olisi.

Jotkut kuvat jäi vähän tummiksi kun en kaikkia jaksanut alkaa muokkaamaan, anteeZ. Osa kuvista löytyy tosiaan RYMYNAATTORI feat SOPISCO ELOHOPEA aka COCO -kansiosta facessa, sinne mulla on tapana lisäillä välillä niitä kuvia, jotka eivät tänne asti eksy (ja toisinpäin). Niille, jotka eivät seuraavaa pläjäystä jaksa katsoa, voin tiivistää kaiken seuraavalla tavalla.

MINÄ: Mennäänkö takapihalle?
COCO: JOOOOOOOOOOO! AVAA JO, AVAA JO, AVAA JO! JEE!
RYMY: No mennään sitten, mut mä tahdon mennä ovesta eka.
COCO: Eikun määää tahdon eka, mä, mä, mä!
MINÄ: Nyt molemmat pistää ne perseet maahan ja on hetken ihan hiljaa. Ei käy, pyllyt alas. No niin, okei, mennään.
COCO: Heitä pallo, heitä lelu, heitä tää pallo, heitä toi lelu, EIKU HEITÄ MOLEMMAT, NO HEITÄ JO!
RYMY: Ai siis täh? Mitä sä sanoit? Ai pitääks mun hakee toi lelu? Siis tuolta lumesta? Ei hittolainen. No okei, mut sit on kyl paras olla jotain hyvää tarjolla. 
COCO: MÄ VOIN HAKEA SEN, MÄ HAEN! Ai en saa hakea, höh. NO HEITÄ SIT TOI TOINEN, HEITÄ!
RYMY: En mä jaksa enää hakea, hain jo kolme kertaa. Mä mieluummin haukun hetken tolle ohikulkijalle, ku sillä on koira ja ne menee vielä noin läheltäki. Ja sit ihan niinkuin ehkä oisin kuullu jonkun äänen tai nähny jotain, haukun ihan vähän viel varmuuden vuoks.
COCO: Rymy! Ollaanks hetki hippaa? Ai ei. NO SÄ NYT KUITENKIN OOT, OTA KIINNI. Et nyt oikeesti viittii syödä sitä lunta, tai tota kakkaa, tuu nyt, ota kiinni! No mä otan sut kiinni! HIPPA! Ei, EN MÄ TAHDO VIELÄ SISÄÄN, HEITÄ VIELÄ KERRAN, HEITÄ PLIIS - TAI RYMY OTA KIINNI, OIKEESTI, EI VIELÄ SISÄÄN!

Joo, aikalailla noin ne meidän ulkoilut joka kerta menee. Joskus saattaa kaava hieman vaihdella, riippuen vähän kelistä jne. Niin ja viime viikonloppuna mentiin myös vähän eri skriptin mukaan, kun kummitätsy oli mukana jeesaamassa. Sisko ei muuten hassuna tajunnut olevansa kyykyssä kuvaamassa koirien juoksupolulla vaikka varoitin. Coco juoksi kauniisti ohi, mutta Rymy joka tuli Cocon takana ei nähnyt kummitätsyä ajoissa ja juoksi täysiä tämän polvea päin - yksi noista kuvista on otettu juuri hetkeä ennen törmäystä, btw. Sisko säikähti, totta kai, ja samoin minä ja Rymppä itse. Hetken aikaa poitsu itki ja uikutti ja ontui, mutta suru unohtui kyllä aika pian. Sen jälkeen ei ihan yhtä villiin juoksuun Rymy antautunut, vaan otti vähän varovaisemmin, ja hyvä niin. Siskolla aristaa polvea vieläkin, mutta onneksi koira ei näytä jälkikipuilevan mitenkään. Toki myöhemmin iltapäivällä, en nyt muista kuinka pian törmäyksen jälkeen, aika pian taisi olla kun sisään mentiin, oksensi aamiaisensa olkkarin petiin (juuri siihe, johon olin vasta vaihtanut lakanat) ja kävi sitten lattialle nukkumaan, mutta siinä se sitten olikin. Pienenä Rymy pyysi aina ulos jos oksetti, mutta vissiin näin teininä sitä mieluummin pistää mamman siivoamaan.

 

  

Loppuun vielä yksi kuva, joka vaan jaksaa tuoda hymyn mun huulilleni:

PISTÄ NYT SE HITSIN KAMERA POIS JA HEITÄ MULLE TOI PALLOOOOO!