MITÄ MEILLE KUULUU?

Möö! Huh huh... meillä on pitänyt niinkus pikkasen kiirettä, joten on jäänyt tämä netissä oleskelu aika vähälle; viikonloppuna meillä oli vieraita, kun äiti tuli viime viikon keskiviikkona tänne miesystävänsä ja yhden hollantilaisen kaverinsa kanssa. Kyllä oli Rymyllä ihmettelemistä, kun porukka pisti teltan pystyyn pihalle - kovasti oli koira auttamassa kokoamisessa... Yksi tuttavani on taasen käynyt kouluikäisen pojan kanssa keräilemässä marjoja sekä itselleen, että meikäläiselle, kun minä en niitä jaksa yksinäni kerätä. Rymy osallistui tähän touhuun lähinnä ottamalla aurinkoa. Jaksoi sentään välillä leikkiä pienen apulaisen kanssa, onneksi. 

Mummi lähetti meille äidin mukana karviaisia, ja Rymy muuten tykkää niistä tosi paljon ja me tuhottiinkin viikonloppuna yksi kupillinen "sinulle, minulle" -tyyliin sohvalla nautiskellen. Tosin taisi olla enemmänkin minulle, minulle, minulle, sinulle, minulle, minulle, kun en ihan hirveän montaa uskaltanut poitsulle antaa ettei mene vatsa sekaisin.

No sitten. Meitä vastapäätä asuvat naapurit kävivät eilen kurkkaamassa Hugoa, kun tuli pihalla ohimennen puheeksi, että meiltä löytyy ihan oikea lemmikkisiili - rouva kertoi, että heidän pihallaan tosiaan menee siilejä ja oravia ihan päivittäin, kun hänen miehensä niitä hoitaa ja ruokkii. Tämä selittää, miksi Rymy on kesällä istuskellut etupihan portilla, katsellut mukamas ei-mitään ja haukkunut yksittäisiä haukahduksia silloin tällöin. On varmaan bongaillut naapurien pihalta otuksia, ja minä en niitä vaan ole nähnyt... tyhmä mamma. Tämä myös selittää, miksi näitä siilejä on nyt näkynyt meidän pihalla enemmänkin. Ja eilen muuten yksi yritti juurikin naapurien terassin alta tänne - eli JUURI sieltä, mistä minä niiden epäilinkin tulevan meidän pihaan :D

28.7.13

Maanantaina käytiin Rymyn kanssa eläinlääkärissä Jyväskylässä (Animagi Jyväskylä/Keski-Suomen Eläinklinikka), lääkärinä tällä kertaa Aino-Maija Laitinen. Olin tosiaan jo pidempään miettinyt, että Rympän hampaita voitaisiin käydä putsaamassa ja kun kaverini vielä jokunen aika sitten mainitsi niistä poitsun liian pitkistä kynnistä, lyötiin ns kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Hampaat olivat "varsin hyvässä kunnossa, takimmaisissa poskihampaissa kohtalaisesti plakkia, hammaskiveä ja värjäytymää" ja kynnet napsittiin samalla lyhyemmiksi. Noita takahampaita mä olen jo pidempään katsellut, että näyttävät tosi likaisilta, joten ei tullut tuo yllärinä. Kun kerroin huoleni kynsien ja tassujen virheasennon suhteen, ell sanoi, ettei nykyään enää hirveän helpolla leikata ihan ytimeen asti ellei tarve todellakin sitä vaadi - sain taas kysellä ihan rauhassa ns tyhmiä kysymyksiä, ja joka ikiseen vastattiin hymy kasvoilla :) Huomattavan paljon lyhyemmiksi ne kynnet kuitenkin saatiin nukutuksessa napsittua kuin mitä minä olen kotona uskaltanut ottaa, joten tosi hyvä, että tehtiin tuo samalla. Nyt on niin paljon parempi meikäläisen niitä saksia viikottain. Ollaan muuten treenattu tätä Rymyn kanssa ihan kahdestaan ja nyt minä niitä saan jo leikata, jee! Ei enää yritä Rymy karkuun ollenkaan, kun vaan sanon ja annan eleilläni ymmärtää, että nytpäs et mene minnekään ja tämä homma muuten hoidetaan. Ei tarvitse edes pitää kiinni, ihan rauhassa saan leikata, ihanaa! Sakset olen ihan surutta jättänyt lojumaan pöydille ja sellaisille tasoille, että Rymy on niitä voinut käydä aina välillä vähän haistelemassa ja tekemässä tuttavuutta. Puoliskon kanssa mun on ihan turha edes yrittää noita kynsiä leikkailla, koska tämä turhautuu niin helposti ja sitten kinastellaan kuin pienet pennut - ei tosiaan ole mikään ihme, että siinä vaiheessa koiraakin alkaa hermostuttamaan entistä enemmän. Nih.

Kuvassa ollaan jo juteltu tohtorin kanssa ja odotellaan piikin vaikutusta - tätä ennen istuskeltiin toisessa odotushuoneessa kolmen muun koiran kanssa ja Rymynhän oli pakko päästä meikäläisen syliin, kun oli niin jännä tilanne... hyvä ettei jännälirut tulleet lattialle, huoh. Varsinkin se ihan pieni suloinen karvapallomainen koiranpentu, vispaavan häntänsä kanssa, ihan siinä meidän vieressä - se oli TOSI pelottava, ois vaikka voinut syödä meitit. Yksi koira, joka läähätteli äänekkäästi, sai Rympältä käskyn olla hiljaa; poitsu otti ja haukkui muutamaan otteeseen, mutta sylissä uskalsi sitten olla ja istua hissukseen... Ei mitenkään noloa, ei ollenkaan. Tokaisin miehelle tuossa odotushuoneessa, että kyl vaan on veljekset samasta puusta veistetty - Rympän velipoitsu kun oli meillä kylässä kesäkuun puolella, Sannahan käytti Tigin eläinlääkärissä ja me odotettiin Jymyn kanssa odotushuoneessa. Jymyhän siis kipusi puoliskon syliin istumaan, kun odotushuoneessa oli hurjan pelottava pentukoira :D

Rauhoittava tehosi tälläkin kertaa aikas nopsaan. Autettiin nostamaan koiruus pöydälle, silittelin vielä parit silitykset ja lähdetiin. Rymy oli itseasiassa jo jaloillaan, kun mentiin vähän yli tunnin päästä lasta hakemaan; kastraation jälkeen herrahan oli aivan kanveesissa. Oli ihan hiljaa siihen asti, kunnes huomasi meidät ja jo alkoi pieni surkea vinkuminen kuulumaan häkistä, ettehän te nyt vaan jätä mua tänne?! Tällä kertaa poitsu käveli itse autoon, joskin jatkoi sitten heti nukkumista viekussani takapenkillä ja kotona lepäili kans yömyöhään asti. 

Sanoin eläinlääkärille ennen operaatiota, että Rymy oli kastraation jälkeen koko illan tosi pöhnäinen ja heräämisessä kesti, joten ell lupasi, että pitäisivät rauhoituksen vähän "kevyempänä". Varmistin vielä jälkikäteen, että oliko Rymy viime kerralla saanut sen herätteen vai ei. Meiltähän silloin kysyttiin onko meillä kiire ja me sanottiin että eipä oikeastaan, mutta jäi sitten jotenkin mulle epäselväksi että oliko Rymppä sen kuitenkin saanut vai ei. Nyt epikriisissä mainittiinkin, että oli saanut herätteen, mutta viimeksi ei tosiaan ollut. Kysyttäessä meille selitettiin, ettei herätettä yleensä anneta kivuliaan operaation jälkeen jos ei pakko ole, ja tämän ymmärränkin täysin, ihan loogista. Uteliaille tiedoksi, että operaatiolle tuli hintaa yli 150e, mikä tässä tilanteessa tuntuu hieman, mutta onneksi tätä ei tarvitse ihan pian ottaa uusiksi ja oli muutenkin tosi helpottavaa kuulla, että Rymyn hampaat ovat tosiaan ihan hyvässä kunnossa. Onpahan yksi murhe vähemmän.

Nääs torstaina sisko tulla tupsahti kavereiden kanssa ja muutti pois... kyl vaan. Sinänsä huonoon saumaan iski tämäkin juttu, kun nyt puoliskon kanssa joudutaan sitten maksamaan enemmän vuokraa äipälle, mutta eiköhän se tästä. Rymy oli tietenkin aivan ihmeissään, kun kummitätsy paukkasi sisään kaverilauman kanssa, eikä tällä ollutkaan aikaa hänelle. Sen sijaan tätsyn huone tyhjeni irtotavarasta muutamassa tunnissa ja huonekalut lähtevät sitten viikonloppuna. Tämä koko juttu tuli vähän yllärinä, vasta tässä muutaman viikkoa on sisko ääneen pohdiskellut josko olisi aika hankkia oma kämppä. No, ehkä me Rymyn kanssa totutaan tähänkin.

Niin, ja ensi maanantaina puoliskolla alkaa se koulu Kuopiossa eli paljon suuria muutoksia ilmassa, huhhuh. Eniten, noin niinku raha-asioiden jälkeen, huolettaa tietenkin Rymy - Hugollehan on yksi ja sama kuka meistä on kotona, jos kukaan, mutta koira on toki PIKKASEN eri asia. Onhan tuo onneksi rauhoittunut pentuajoista kovasti, mutta silti... alkuviikon olen kylläkin kotona ja menen töihin vasta perjantaina, jolloin puoliskon pitäisi tulla kotiin ja olla lapsosen kanssa vkl, kun meikäläinen tosiaan viettää töissä sekä lauantain että sunnuntain. Rymyn yksinolothan tosiaan tulevat pidentymään muutamalla tunnilla, mutta jospa me saataisiin se arki rullaamaan. Onneksi tätä kestää vain sen 1,5 vuotta kolmen sijaan, ei voi muuta sanoa...

Nyt meikäläinen lähtee syömään ja sitten töihin, palaillaan!

Ps. Rymy on JUURI tällä hetkellä miehekkeen kanssa metsässä juoksemassa - vapaana. Sikälimikäli joku vielä pitää listaa meidän koiran vapaana juoksemisesta, siis... sitä on harrastettu lähiaikoina suhteellisen usein :) Vieheelle ei valitettavasti olla päästy vaikka kuinka olen yrittänyt sopivaa saumaa kalenterista löytää - rataharkkoja kun järjestetään vain sunnuntaisin, eikä ole meidän työpäivät/vapaat antaneet periksi, aina on ollut jotain. No, kyllä mä vielä joku päivä, perskules! :)

Ihmisen sielua voi arvostella sen mukaan, miten hän kohtelee koiraansa.

Pari unohtunutta kuvaa ja asiaa, sekä pari uutta kuvaa ja asiaa.

 

Ensinnäkin, löysin koneelta muutaman päikkärikuvan Cocosta ja Rymystä; siinä missä Rymppä pötköttelee aina jaloissa (Niin, on minulla jalat, vaikka tuo kuva antaakin ymmärtää jotain ihan muuta. Ne vain on nostettu tummaa sohvaa vasten ylös ja katosivat näkyvistä, kun leikin kuvan väriasetusten kanssa, ahem...), Coco löytyi aina lepohetken tullen kainalosta - tai päältä. Kolmas kuva on otettu parin viikon sisään, miehekettä huvitti nimittäin tuo poitsun asento sen verran suuresti, että tarttui jopa kameraan :O Rymyltä löytyy roppakaupalla noita mielenkiintoisia nukkumisasentoja, välillä saa oikeasti nauraa vedet silmissä.

Viikonloppuna kummitätsy tarjoitui tulemaan "hovikuvaajaksi" takapihalle ja yritti ottaa muutaman kuvan meidän noutoleikeistä, mutta kyllä tuo whippetin vauhti on vähän liian nopsa siskon kameralle. Olen muuten itse harkinnut kameran ostoa, tällä hetkellä mielessä pyörii ajatus Canonista. Rympältä sujuu muuten tuo noutoleikki ihan loistavasti, vaikkei aina ekalla yrityksellä välttämättä muistakaan tuoda lelua tarpeeksi lähelle. Se muistuu mieleen aina siinä vaiheessa, kun käsinami ei odotetusti aukea. "Ai saatana, se lelu piti tuoda", tuhahtaa Rymy, hakee lelun ja pudottaa lähemmäs heittäjän jalkoja, "No tässä, ota sitten! Nyt se käsi auki, kiitos."

Kolmanneksi, ollaan siirretty Rympän iltaruoka kello yhdeksään ja vissiin kostoksi, poitsu repi tänään meikäläisten poissaolessa  kuppiensa alustan. Rymy herää nykyään joka yö kolmen, neljän aikaan joko pissalle tai kakalle, joten kokeiltiin josko ruuan siirtäminen parilla tunnilla myöhemmäksi auttaisi. Eihän meillä koskaan noi ruoka-ajat ihan tarkat ole olleet, mutta lähiaikoina se safka on aina töiden takia tullut annettua kuuden, seiskan pintaan. Nyt Rymy sitten aloittaa joka ilta siinä seiskan aikaan, viimeistään, hirveän vinkumisen kun pitäisi ruoka antaa. Tuossa se nytkin vinkuu ja tuijottaa vieressä ja minä yritän kovasti olla huomaamatta koko otusta (Rymy on nyt muutenkin ottanut tavaksi vinkua vieressäni aina kun peffani tähän penkille laitan, mikä on äärimmäisen rasittavaa. Mullahan on tapana avata kone aina aamuisin, kurkkaan nopsaan sähköpostin ja facen, ja jätän koneen auki vaikka puuhastelen koiruuden kanssa, mutta nyt Rymppä on päättänyt olevansa sitä vastaan.). Itse haluaisin edelleen tarjota pelkästään yhden aterian per päivä, mutta kävi noi aamuviiden vinkumiset sen verran rasittaviksi, ihan meille kaikille, että katsottiin paremmaksi tarjota se aamupala, kun Herra Kuninkaallinen sitä kerran niin kovasti toivoo. Tuntuu toki vähän hassulta, että iltaruoka tarjotaan ysiltä ja aamuruoka jo seiskalta, mutta Rymy on todistanut tarvitsevansa ainakin aamulle jonkinlaisten rytmin ja rutiinin, muuten menee pasmat ihan sekaisin, joten en kyllä ala leikkimään ja venkslaamaan tuon aamusafkan kanssa enää yhtään enempää (paitsi sen verran, että jos on pakko lähteä aamulenkille jo hyvissä ajoin, ruoka tarjoillaan lenkin jälkeen). Kaikella rakkaudella, kyse on kuitenkin koirasta ja mä olen vihdoinkin saanut itseni tsempattua siihen tilaan, ettei toi koiranruokinta ole mitään ydinfysiikka yms. Ai niin, ja palatakseni tuohon jyrsittyyn alustaan - kun tulin kotiin, yhtäkään luuta ei oltu noudettu lelukorista, eikä yhteenkään leluun (paitsi kongiin) koskettu. Täytyy vissiin tästä lähtien laittaa ne luut valmiiksi sohvalle, sohvan viereen sekä alle, lattialle, pöydän alle ynnä muihin pojan lempparikätköihin, että herra voi halutessaan jyrsiä jotain sopivaa kun laatikosta kaivaminen on näköjään aivan ylivoimainen tehtävä, ahem. "Siis ihan liikaa vaadittu", sanoo Rymy, tuhahtaa ja jatkaa uniaan.

Mainitsinkin viime postauksessa tuon perunkarvattomankoiran, joka treffattiin sitten tänään! Aivan ihana otus, voi että. Kyseessä oli siis muutaman kuukauden ikäinen pieni neitikoira, Sera, joka ensimmäiset minuutit vietti auton alla piilossa, raukkaparka; pelotti nääs niin maan perskuleesti, vaiks vähän se meidän pojan pylly tietenkin kiinnosti... Tehtiin ihan pienen pieni lenkki yhdessä ja kummasti neiti alkoi loppua kohden reipastumaan. Jännä nähdä miten molemmat ensi kerralla toisiinsa suhtautuvat - eiköhän kaikki mene hyvin kun pitää aluksi tapaamiset lyhyinä ettei iske mitään pelkoja, eikä päästä Rymppää jyräämään toista ihan nurin, huoh. Muahan ei siis haittais yhtään jos pennulta kasvaessaan alkaisi löytymään tuota naisellista viisautta ja pistäisi meidän pojan kuriin - Rymyssä kun on sitä komentajan vikaa, argh. Joo, täytyy jostain metsästää rouvaseuraa meidän lapselle, eiks synnyttäneet narttukoirat yleensä pistä nuorempansa järjestykseen noin niinku automaationa? Niin, riippuu tietenkin yksilöstäkin, olettaisin, mutta noin niinkus yleensä? Kysyn, koska en tiedä, mutta muistan jonkun näin mulle joskus tuumanneen.

En muuten muistanut kertoa meidän ell-keikasta: Käytiin siis joulukuussa hakemassa yksivuotisrokotukset ja olipahan muuten keikka, jotain aivan kamalaa, ei huh huh. Tästä lähtien pitää aina varmaan molempien lähteä mukaan tuonne, minä en ainakaan yksinäni olisi selvinnyt. Siihen asti oli kaikki OK, kunnes poitsu nostettiin pöydälle; siinä iski aivan hillitön paniikki. En tiedä olisiko poitsulle jäänyt mieleen tuo kastraatio? Nimittäin silloin me lähdettiin pois paikalta, kun Rymppä nostettiin lattialta pöydälle - poitsu oli kuin olikin siinä vaiheessa vielä sen verran "tajuissaan", että huomasi meidän lähtevän ja vähän elehti siihen malliin kuin olisi yrittänyt matkaan. Nyt ei rokotustilanteessa kelvannut ei nami, ei mikään, vaikka edellisillä kerroilla ollaan sentään saatu harhautettua... tai sitten poitsu vaan muisti nuo huijaukset, mene ja tiedä. Hyppäsi miehekkeen hartioille kuin pieni kissa, kirjaimellisesti, ja lopulta mieheke piti otusta sylissään, minä tiukasti kiinni poitsun päästä ja ell tuikkasi piikin niin nopsaan kuin mahdollista. Onneksi ei, ainakaan näillä näkymin, ihan lähiaikoina tarvitse uusia tuota keikkaa - jos vaikka pääsisi pahat muistot unohtumaan... toiveajattelua, tiedän!

Noin, siinähän sitä asiaa tulikin ihan tuutin täydeltä. Ei muuta ku ens kertaan, nih.

SAIRASKERTOMUKSIA X 2

Voi huokaus, mistähän sitä taas aloittaisi? No, vaikkapa isoveikan kuulumisista... mennään ns. ikäjärjestyksessä, siis.

Hugo oli sitä mieltä, että luu kuului isoveljen oikeudella hänelle! Rymy oli, harvinaista kyllä, tällä kertaa eri mieltä ja hetkeä myöhemmin, kiikutti luun pois veikan nenän edestä :D (heinäkuu 2012)

Pistetään vaiks taas kerran Hugo-Eevertin epikriisi tänne, hieman lyhentäen tosin, niin eipähän katoa sekään ja jospa siitä on joskus tulevaisuudessa jollekin toiselle siilistille hyötyä - tai meille, jopa. Tällä kertaa Hugolla oli kuin olikin eri lääkäri, mutta käsittääkseni kyseinen henkilö on erikoistumassa pieneläinsairauksien erikoiseläinlääkäriksi, joten hyvä näin. Mukavalta oli vaikuttanut kuulemma tämäkin (itsehän siis olin kotona Rympän kanssa) lääkäri.

ELK: Kirsi Hartikainen, 8.8.12

Hugo tuotiin klinikalle tulehtuneen haavan vuoksi. Haavan päällä tällä hetkellä rupi, iho ympäriltä näyttää varsin rauhalliselta. Kotona hoidetaan haavaa puhdistamalla sitä laimennetulla Betadinella 2 kertaa pvssä. Laimenettu Betadine: pari tippaa Betadine-paikallisantiseptia lasin pohjalle, päälle vesijohtovettä niin paljon, että näyttää vahvalta teeltä/viskiltä. Pyyhkimisen jälkeen taputellaan alue kuivaksi. Paikallishoito on erityisen tärkeää siinä vaiheessa, kun rupi lähtee pois. Suun kautta antibiootti. Jos haava ei ole täysin parantunut kuurin lopulla, soitto klinikalle jatko-ohjeiden saamiseksi.

Eläinlääkäri oli siis keskiviikkona ja jo tiistaina Mieheke siiliä tarkastaessaan, totesi haavan näyttävän paljon paremmalta. Keskiviikkona klinikalla näkyikin haavan pääll jo ihan selkeä rupi - olisiko sitten tuo vanha tulehtuneen näköinen kudos, joka meidät säikäytti, irronnut pois tulevan ruven tieltä? 

No, niin tai näin, nyt ollaan taas antibioottikuurilla. Tällä kertaa Hugoa ei tarvinnut edes rauhoittaa, mikä muuten näkyikin laskussa aika hyvin, vaan Mieheke piteli pientä käsissään. Toisaalta toivoin, että olisivat rauhoittaneet, koska Hugoa on oikeasti aika hankala vieraan tutkia ja tuli heti sellainen no niin, ihan varmaan jotain jäi näkemättä -olo, mutta toisaalta tosi huojentavaa, ettei tarvinnut. Kuitenkin nuo tuollaiset aineet aina aika "tujua" tavaraa noin pienelle otukselle. Nyt sitten ollaan kymmenen päivän antibioottikuurilla; onneksi on samaa tavaraa kuin viime kerralla, vaikuttaisi olevan jopa herkkua koska Hugo suorastaan ahmaisee nesteen kitusiinsa sen sijaan, että yrittäisi karkuun. Taas kerran ei voida muuta tehdä kuin yrittää pitää ruhje puhtaana ja seurailla tilannetta. 

Pyörä otettiin pieneltä pois jo heti sinä iltana kun haava havaittiin ja nyt pitäisi sitten keksiä enemmän tai vähemmän aktiviteettia poitsulle iltaisin... on vaan sikäli haastavaa kun useimmiten Hugon mielestä oma kaappi on se kivoin spotti. No, jospa vaikka tänään innostuisi lähtemään uudelle Ristiretkelle, pienellä avustuksella ja varmasti Rympän painostuksen tuuppimana...

---

No, meitin Liquoricecaramelin tilanne sitten. Kirjuutan nyt meidän kuopuksenkin epikriisin tänne, onpahan sitten sekin tallessa. 

Vastaisuudessa muuten eläinlääkärissä -tunnisteen alta löytyy infoa meidän elk-visiiteistä, epikriisit -tunnisteen alla luonnollisesti Rymyn hoitotiivistelmät ja sairaskertomuksia -tunnisteen kautta löytyy sitten kaikki muut mahdolliset  itkun aiheet, sairastumisista vatsavaivoihin. Hugon tunnisteena toimii edelleen se vanha tuttu eli siilin sairaskertomuksia, jonka altaa löytyy kaikki sen suurempia erittelemättä. Kyllä, jostain syystä koin Rymyn kohdalla nämä erittelyt tarpeellisiksi ja omaa elämääni helpottaviksi, mutta tykkään tunnetusti leikkiä tunnisteiden kanssa muutenkin, että asiahan voi tulevaisuudessa muuttua sen about kymmenen kertaa, ellei enemmänkin...

ELK: Mihalitsa Margaritis, 6.8.12

Rymy on kastroitu. Leikkaus ja nukutus sujuivat hyvin. Rymy on saanut kipulääkkeen ennen leikkausta suonensisäisesti. Lääkeainekrapula voi tänään itkettää ja aiheuttaa pahoinvointia. Lähelläolo ja rauhoittelu auttaa. Kipulääkettä (Rimadyl) jatkakaa ohjeen mukaan huomisesta alkaen, antibioottia ei tarvita ellei haava osoita tulehtumisen merkkejä (punoitus, turvotus, kuumotus, kipu, paha haju, märkäerite). Tulehtuminen on hyvin harvinaista kunhan haavaa suojataan nuolemiselta, eli kauluria tulee pitää n. kahden viikon ajan tai kunnes haava on parantunut. Haavassa ei ole poistettavia ompeleita, se on suljettu ihonalaisin ompelein ja kudosliimalla.

Seuraavaksi pitkä ja sekava sepustus, kursivoitu teksti kirjoitettu siis alkuviikosta (pistän tänne tietenkin siksi, etten halua unohtaa mitään, esim. sitä, kuinka paljoon sisko meidän vuoksi välillä taipuu).

Oli kyllä aika tuskainen yö töissä ma-ti, ei voi muuta sanoa. Toisaalta, olisin varmaan kotonakin ollut enemmän kuin hätää kärsimässä, siellä kun olot olivat melkoisesti tuskaisemmat sekä fyysisesti, että varsinkin henkisesti  - pieni vinkui vinkumistaan, ainakin alku-illasta; sattui sydämeen kun puhelimen kautta kantautui ulina omaan korvaan eikä pystynyt mitenkään rauhoittelemaan toista. Onneksi kummitätsynsä jäi yökylään, piti meikäläisen ajan tasalla syömisestä, juomisesta ja pissaamisesta ("Ihan selkeästi on hätä, mutta ei tee mitään!") yms ja otti vielä pojan viekkuunsa sohvalle, joskin normaalista poiketen, levitti vuodesohvan kokonaan auki, että mahtui toinen kaulurinsa kanssa nukkumaan (ai miten niin meillä koira ei ole "vain" koira?). Ehkä maailman paras sisko, eh? Kuvittelisin, että oli muutenkin parempi vaihtoehto tasainen sohva kuin Rymyn oma muhkea peti, siinä kun pojalla on tapana mennä aloittelemaan nukkumista ihan pienelle kerälle reunaa vasten ja kaulurin kanssa olisi voinut olla aika mahdoton yhtälö.

Silti, tuntui kyllä tosi pahalta, etten ollut paikalla auttamassa. Siskolla on usein tapana sanoa puoliksi vitsaillen, ettei halua esim. "antaa Rymylle mitään pelkkiä nappuloita, sit se inhoo mua kun en anna kunnon ruokaa" ja minä olen joka kerta nauranut sille, sanoen höpöhöpö. Niin naurettavaa kuin se onkin, niin yöllä oli kyllä just sellainen avuton olo, ihan niinkuin Rymppä muka osaisi kyseenalaistaa poissaoloni tai kantaa kaunaa seuraavana päivänä kun nähdään. On se ihmismieli vaan kummallinen, huoh.

Neljältä tuli sitten viesti, "Pääsetkö oikeasti vasta seiskalta?" ja voih, säälitti niin kummankin puolesta. Rymy oli kuulemma yrittänyt kyllä nukkua, mutta vissiin kivut olivat pitäneet hereillä, kun oli ihan tärissyt. Käskin herättämään Miehekkeen viimeistään kuudelta ja antoivat lopulta kipulääkkeen yhdessä kun aamulla piti kerran antaa. Sen jälkeen tulikin "parin minuutin pissa", jota Rymy oli pidätellyt leikkauksesta asti. Olen kyllä niin kiitollinen, että sisko jäi yöksi, nauratti oikein kuin kuulin mitä kaikkea toinen oli yrittänyt tehdä helpottaakseen Rympän oloa. Keittiön pöydällä oli astia täynnä vettä, kera lusikan - oli siis kokeillut ihan kaikkea saadakseen toista vähän nesteyttyä... ei ihme, että tuli lopulta niin pitkä pissa, heh. Lattialla oli fleece, fleecen vieressä sanomalehteä (sinä yönä satoi aika rankasti joten sisko fiksuna mietti, että jos vaikka suostuisi pissaamaan sisällä). Ja siis sitä rataa; eli kaikkea oli yritetty. Taisi muuten olla keskiviikko, kun lopulta todettiin Miehekkeen kanssa, että vesi maistuu ainoastaan kahvimukista tarjottuna, sillä silloin kauluri ei osu eikä kolise mihinkään. Meillä aika ovela potilas. Keskiviikkona saatiin muuten myös lisää raakaruokaa Mustista ja Mirristä, joten saatiin stoppi alkupäivien paastoamiselle ja sille "en syö, ellet syötä nappuloita kädestä yksitellen" -tilanteelle.

Pakko on vielä se mainita, että tiistai-aamulla kun tulin kotiin, Rymy nukkui rauhassa vuodesohvalla, vähän yritti nousta ylös ja pusuttaa, mutta kaulurin kanssa oli hieman hankalaa. Tehtiin vuoronvaihto, eli minä ja sisko jatkettiin unia ja Mieheke sai luvan "päivystää" - tosin, siihen se sammui vuodesohvalle, sisko toisessa reunassa ja Rymy välissä tuhisten. Oli kyllä huvittava näky.

"Eka" päivä meni muutoin ihan hyvin, vähän toinen välillä vinkui, mutta aika hyvin aina rauhoittui vuodesohvalle kun kummitätsy katseli elokuvia ynnä muita. Lähinnä se vinkuminen olikin sellaista tuttua huomionhakuisuutta yhdistettynä kauluri-inhoon, mutta kipuilevalta ei vaikuttanut. Siinä vaiheessa se vinkuminen vasta alkoi, kun siskoni kehtasi lähteä kotiin. Olisi tehnyt mieli sitoa se kiinni ja lukita ovet munalukoilla, oikeasti. Sisko tuli kuitenkin toiseksikin yöksi poitsun kanssa sohvalle, että Mieheke sai nukkua (että jaksoi tosiaan silloin ke aamulla lähteä Hugon kanssa eläinlääkäriin) ja koska sen verran tuo meidän kangassohva imee itseensä hajuja ja allergeeneja, että itse en olisi siinä voinut koko yötä nukkua.

Oli vähän tarkoitus, että kehitettäisiin Rympälle sukkahousuista suojat, mutta en jotenkin haluaisi yhtään hautoa haavaa ja lisäksi Rympällä on taipumus yrittää kaikista kankaista läpi, joten arvelin, että olisi ehkä vaan saattanut innostaa poikaa tökkimään haavaa. Miehekkeen oli tarkoitus keskiviikon elk-reissulla hankkia pojalle ruuan lisäksi kuonokoppa - vesi kun ei kaulurin kanssa mene muuten kuin kupista tarjoamalla, ajateltiin, että voisi hankkia sellaisen, millä poika ei pystyisi nuolemaan haavaa, ettei ihan koko ajan tarvitsisi kaulurin kanssa törmäillä. No, miehet on miehiä ja kuonokoppa joka kotiin ilmestyi olisi sopiva ehkä enemmänkin chihuahualle. Ei vissiin ollut osannut kaupan tätikään asiassa auttaa.

No mutta siis, joo - tässä yhtenä iltana kävi siis niin, että Rymy kaulurinsa kanssa tökki haaroväliään ennen kuin ehdin estämään ja en tiedä olisiko osunut esim. reuna haavaan koska sen verran kovaa poitsu äkkiä vinkaisi ja syöksyi sängystään. Kerran on myös hypännyt sohvan käsinojan yli sohvalle, kun ei ehditty sitäkään estämään. Eilen haava näytti siis TÄLTÄ (kuva linkin takana) ja kyselinkin tuulenkoirissa vähän vinkkejä, kun omaan silmään näyttää jotenkin ei-niin-hyvältä. Ja kuten TK:ssa mainitsin, "olen tunnetusti todella vainoharhainen tällaisissa asioissa (töissä jo pelkästään haava lapsen sormessa aiheuttaa mulle suurin piirtein pahoinvointia, ahem) ja osaan ajatella vaan pessimistisesti, tahtoisin muutaman mielipiteen... eihän siitä leikkauksesta nyt vielä NIIN montaa päivää ole, mutta silti, olenko ihan turhaan huolissani? (Sitä paitti, nyt taitaa olla mätäkuukin, nih!)"

Pari auttavaa vastausta sainkin (en esim. yhtään tiennyt mitä haavan kanssa olisin tehnyt, saako kastella vai ei jne); neuvottiin suihkuttamaan kädenlämpöisellä vedellä pari kertaa päivässä n. 5-10 minuuttia ja/tai puhdistamaan laimennetulla Betadinella. Meillä tuo suihkuttaminen on vaan siinä suhteessa aika haastavaa, kun Rymy ei YHTÄÄN tykkää vedestä. Vaikka ollaan alusti asti pesty kuraisia tassuja melkein päivittäin, niin vesi on vaan vieläkin sellainen "YÖK, EI!" -juttu. Aina ei namitkaan auta, enkä todellakaan halua, että poitsu rimpuilee haavan auki... Tiedä sitten olisiko jotain tekemistä noiden laiturilta putoamisten kanssa? Joka tapauksessa, eilen illalla sitten poitsun maatessa pedissään putsattiin vähän Betadinella. Jospa tänään yritettäisiin vähän suihkutella.

Vinkuminen on meillä nyt IN, sitä saatetaan tehdä monta tutkia putkeen, yay... Rymyllä alkaa olla energiaa kuin pienellä koiranpennulla konsanaan, ollaan yritetty tehdä nyt sellaisia pieniä lenkkejä monta kertaa päivässä ja ilkeinä otuksina välttää kaikkea ns. innostavaa, että saisi haava rauhassa parantua - sen verran olen oppinut tota meidän otusta tuntemaan, että jos lähdetään pidemmälle lenkille, kotiin saapuu sellainen energiapakkaus, että hepulikohtaus olisi suorastaan väistämätön. Takapihalla ollaan käyty eilisestä lähtien ilman hihnaa, mutta erittäin tarkassa valvonnassa ja hihna Ihmisorjan käsissä valmiustilassa. Kurjaltahan se tuntuu, kun toinen vinkuu vinkumistaan tylsyyttään, eikä oikein mikään auta. Silloin saattaa hetkeksi rauhoittua jos itse menee sohvalla makoilemaan viekkuun, mutta kun siinäkään ei voi koko aikaa jompikumpi olla. Yllätin juuri äsken pojan eteisestä jyrsimästä mun kenkääni, mitä ei ole koskaan aikaisemmin tehnyt, osittain kylläkin ehkä siksi, että eteisen ovi on yleensä aina kiinni (nyt tuon kaulurin takia ollaan pidetty ovea auki, kun meidän eteinen on ehkä maailman ahtain). Rauhoittuu tietenkin myös lopulta jos en huomioi vinkumista ollenkaan, mutta se on kyllä ihan pirun vaikeaa...

Pakko siis keksiä jotain sellaista aktiviteettia, mikä vähän rauhottaisi mamman pientä potilasta. 

---

Ja tosiaan. Ei kahta ilman kolmatta - tänään polttohaudattiin punkki. Mieheke tuli sisään lenkiltä ilmoittaen, että Rympällä on korvassaan pieni piru. Melkein sain kohtauksen... Punkki ei onneksi ollut ihan korvassa sisällä ja sain napsaistua pois siinä vaiheessa kun Rymy lopulta lopetti päänsä kääntelyn ja vääntelyn ja ymmärsi, etten minä aio luovuttaa. 

Jännityksellä jään odottamaan mitä seuraavaksi...

ELÄINLÄÄKÄRI VS RYMY (1-0)

Moiks! Mistähän sitä taas aloittaisi... no, ensinnäkin, Rymyhän täyttää tässä kuussa vuoden (13. päivä, tarkkaan ottaen) joten yritettiin jo eilen ottaa parit seisotuskuvat; malli oli taas yhtä yhteistyökykyinen ja varsinkin haluinen kuin aina, yritti välillä mennä maate tai istumaan namin toivossa ja kuvaajallakin kamera vähän vinossa, mutta noh, mitäs pienistä :D Takatassuja en saanut paikoilleen, en sitten millään - aina siirsi takaisin kun yritin vähän avittaa, hmph. Tässä nyt kuitenkin yksi lukuisista otoksista, meidän viikkoa vaille 1 wee poitsu, painoa eläinlääkärin vaa'an mukaan 12,8 kiloa.

Tänään lähdettiin jo aamulla aikaisin pienelle pissatuslenkille tuohon lähimetsään ja Jyväskylässä oltiinkin jo hyvissä ajoin ennen ysiä. Jos oltaisiin tämäkin tiedetty, oltaisiin periaatteessa voitu soittaa eläinlääkäriin jo etukäteen ja kysyä, josko oltaisiin saatu Hugollekin aika samaan reissuun...
---

Mieheke nimittäin käytti eilen Hugoa tassu -ja jalkapesulla, kuten suurinpiirtein joka ilta meillä tehdään. Tällä kertaa kävi kuitenkin niin, että kesken kylvetyksen poitsun rintakehästä yksinkertaisesti irtosi aika suurehko, kokoonsa verrattuna, liuska karvoineen päivineen ja kun lähemmin tutkittiin, niin näytti aivan mädäntyneeltä iholta. Joka iltahan Hugo tarkastetaan ja katsotaan jalat yms, mutta jotenkin ei ole sieltä karvan alta vissiin haava (?) näkynyt ja on päässyt mitä todennäköisemmin tulehtumaan. Tuntuu, että Hugoa on lähiaikoina koiteltu jotenkin ihan olan takaa; on ollut haavaa tassussa pariin kertaan, mätäpaisetta leuassa ja nyt vielä tämä. En vaan ymmärrä mitä pienelle oikein on käynyt, kun ei siellä kaapissakaan ole mitään uutta ja ihmeellistä, mihin olisi itsensä yllättäen voinut satuttaa? Olisiko sitten lattialla ollut jotain, kun tuo koiruus kuitenkin kaikkea sisälle kantaa :/ Ja sitten on vielä sekin, että koirastahan sentään helpommin näkee, jos sattuu, mutta siili kun hölmönä (tai fiksuna, riippuu miten asiaa katsoo) pitää tiedon itsellään ihan viimeiseen saakka, ettei joudu saaliiksi. Yritettiin haavaa puhdistella desinfioimalla ja teki jotenkin niin pahaa, kun voin vain kuvitella aineen kirvelleen (ei pitäisi, periaatteessa, mutta kummasti se omissakin haavoissa kirvelee jos tarpeeksi suuren ja syvän ruhjeen on aikaiseksi saanut). Siivottiin eilen vielä siskon kanssa kaappi, eikä Hugo silloinkaan näyttänyt mitenkään aristelevan, pinkoi vaan kaappiinsa yhtä nopeasti kuin aina ennenkin. Olisi pitänyt jo silloin kylvettää poitsu, kuten sisko jopa ehdotti, niin oltaisiin tämäkin huomattu aiemmin... hetken kyllä kirosin Rymyn ell-aikaa. Jos olisi ollut vähän myöhemmin, oltaisiin voitu tosiaan aamulla ennen lähtöä soittaa hyvissä ajoin ja kysyä, voidaanko ottaa molemmat pojat mukaan samalla kertaa, mutta nyt päädyttiin tilamaan Hugolle oma aika paikan päällä. Mieheke ja Huge lähtevät lääkäriin sitten keskiviikkona, ellei tarvita pikaisempaa hoitoa ensiavussa.

---
Rymy oli tosi reipas jo automatkalla, kun otettiin taktisesti kummitätsy takapenkille toisen viekkuun; takapenkiltä kuului siis vinkumisen sijaan lähinnä pehmeä tuhina...

Myöskin eläinlääkärissä Rymppä oli tosi reipas, ehkä koska oltiin niin aikaisessa, että muita koiria ei pahemmin paikalla näkynyt ja koska raukkaparka ei tainnut yhtään ymmärtää mitä oli tapahtumassa. Ensin pienen huomio kiinnittyi tietenkin niihin lukuisiin mattoihin, joita piti antaumuksella nuuskutella, kun me jutskattiin respan kanssa ja sitten oli ne ihanalta tuoksuvat nappulapussit niin lähellä, että melkein pystyi koskettamaan, ai että!

Niin, ja kun eläinlääkäri pisti rauhoittavan Rymyn seisoessa lattialla pöydän sijaan, meikäläinen ja Mieheke pusutti koiruutta niin ankarasti, että piikkikin jäi kokonaan huomaamatta. Kysäisin samalla Rympän hännän kaljusta kohdasta ja lääkäri hymyillen kertoikin, että yhdellä heidän hoitajallaan on tosiaan whippetejä (nettisivun mukaan yhden nimi on Iina :D) joilla kanssa sama "vika". Mainitsi myös juurikin sen häntärauhasen, josta minullekin kerrottiin kun asiaa ekoja kertoja ihmettelin - eli ihan hyvä, että uskoin tässä tapauksessa muita, enkä panikoinut turhaan. Ei mennyt kuin ihan hetki ja jo alkoi koira nuokkua tassuillaan; ensikertalaiselle, eli siis minulle, oli jotenkin tosi outo näky ja jännä kokemus. Toisaalta iski kauhea huoli enkä millään olisi halunnut jättää poitsua ns. yksin, mutta toisaalta nauratti, kun pieni näytti niin pölhöltä siinä huojuessaan kuin joku humalainen. Ohjasin siihen maahan matolle oman fleecensä kanssa lepäilemään ja siihen se pieni sitten sammahti sammakkoasentoon - hieman pöydälle nostettaessa katseli meidän perään, mutta ei tainnut edes jaksaa vinkua. Siinä vaiheessa tosin minäkin jo totesin, että selvä, me lähdetään nyt-heti-välittömästi ovesta ulos, ennen kuin pieni ehtii ääntäkään päästää ja meikä saa jonkun sydärin... tai ruven parkumaan.

Lähdettiin kaupoille pariksi tuntia ja palattiin n. keskipäivän kieppeillä takasin. Rymy ei ollut vielä hereillä, makoili siellä oman fleecen alla ihan koomassa, joten odoteltiin siellä häkin vieressä parisen kymmentä minuuttia ja höpöteltiin hissukseen - meiltä kysyttiin että annetaanko heräte, onko kiire, vai odotellaanko rauhassa, ja minä mieluummin odottelin, että saa toinen herätä rauhassa. Ei se poika kyllä autoon itse kävellyt, eikä autosta kotiin. Oli aivan kanveesissa, raukka. Nukkui koko matkan, välillä vähän säpsähteli ja sama nyt; tuossa se tuhisee omassa pedissään kaulurinsa kanssa ja aina välillä herää ihmettelemään.  Automatkalla poika oli siis näinkin viehkeänä (kieltä oltiin jo eläinlääkärissä kostutettu hieman ja kummitätsy jatkoi samaa rataa autossa, ettei ihan kuivunut kasaan :D):

Epikriisissä todettiinkin, että lääkeainekrapula voi aiheuttaa itkeskelyä ja pahoinvointia ja että lähelläolo ja rauhoittelu auttaa - aina välillä pedistä kuuluukin pientä hitusen hätääntynyttä itkua ja hetken kun silittelee niin taas painuu pää alas. Vielä ei ole poika pedistään noussut pois, eli ruokaa ei ole syönyt, eikä vettäkään lipittänyt, vaikka yritin tarjota mm. käden avulla.

Rymyä muuten hoiti Miehekkelle jo tutuksi tullut Mihalitsa Margaritis. Loistava juttu, että sama elk on nyt ajantasalla meidän molempien poikien asioista. Luulen, että rokotuksilla käydään täällä meidän kylän eläinlääkärissä, mutta jos on mitään yhtään isompaa listalla niin sitten mennään suoraan Jyväskylään. Henkilökunta vaikutti ensinnäkin tosi mukavalta, enkä minäkään yhtään arastellut kysyä kysymyksiäni, kun meitä palveli koko ajan hymyilevät naamat. Tuntui heti siltä, että näihin ihmisiin voin luottaa ja voin hyvillä mielin jättää Rymyn tänne hoidettavaksi, kyllä ne pienestä huolen pitävät. Samoin siinä vaiheessa, kun meille kannettiin penkit häkin viereen, että voitiin odottaa Rymyn heräämistä ihan siinä vieressä ja näin Rymyn oman peittonsa alle peiteltynä, tuli sellainen hyvä fiilis paikan suhteen.

Huoh. Voipi olla meillä mielenkiintoinen ilta tai pari tiedossa, kun Rymy ei tapansa mukaan pääse pariin iltaan takapihalle kirmaamaan vaan sielläkin käydään hihnan kanssa. No, "onneksi" meikäläisellä on tänään yövuoro edessä, vaikka oikeastaan mieluummin olisin kotona hellimässä pientä. Mutta hyvä näin, miehekkeellä on huomenna moottoripyörän käsittelykoe ja keskiviikkona aamusta Hugon ell, joten ainakin huomenna olen koko päivän Rymyn kanssa ja keskiviikkonakin alkaa työt sen verran myöhään että poijaat ovat siinä vaiheessa tod näk jo kotiutuneet. En todellakaan tahtoisi jättää Rymyä nyt yksinään, joten kuten sanottu, hyvä näin. Kauluria pitäisi pitää se pari viikkoa... saas nähdä miten nopsaan Rymy mokomaan tottuu, meidän poika kun on kova ilmaisemaan mielipiteitään suuntaan jos toiseenkin.

Huomenna päästään sitten antamaan ensimmäinen kipulääke (Rimadyl), jota annetaan muutaman päivän ajan... Meidän ei onneksi tarvitse mitään tikkejä lähteä poistamaan, kun haava on suljettu ihonalaisin ompelein ja kudosliimalla, kuten vähän odotinkin.

... Käytiin eilen juoksemassa tuossa viereisessä metikössä - vasta siinä vaiheessa kun ihailtiin auringonlaskua muistettiin kamera ja sisko kävikin sen nopeasti kipaisemassa matkaan. Niitä kuvia sitten seuraavalla kerralla, sikälimikäli muistan.

Arkea, arkea.

Moiks taas! Elikkäs, 

Maanantaina meillä oli ensimmäinen eläinlääkäri - tai ainakin eka yhteinen, Rymyhän kävi jo pikkuisena lääkärissä mutta minä olin vielä ihan neitsyt asian suhteen :D Voin kertoa, että ensi kerralla EN unohda nameja, sillä poitsu oli ihan tosi peloissaan siinä vaiheessa kun pöydälle nostettiin. Vinkui surkeana läpi toimituksen, mut sentään eläinlääkäri oli tosi mukava ja rauhallinen, eikä yhtään sellainen häslä.

Nyt me osataan jo antaa pyydettäessä tassua. Toinen mitä ollaan harjoiteltu, on lelun hakeminen ja siitä irroittaminen. Rymy kun mieluummin pitää lelun itsellään tapettavana. Lelu kun on heitetty, poitsu usein jää jalkoihin - ensin istuu, sitten menee makuulle ja lopulta yrittää tarjota tassua. Ihan ei olla vielä hiffattu sitä hakua, saa nähdä miten käy. Irroittaminenkin on vähän siinä ja siinä, irroittaa kyllä nätisti kun tietää saavansa vaihdossa namin, mutta useasti yrittää napata lelun takaisin ja välillä se ihan oikeasti sattuu kun naskalit napsahtaa sormeen :( Innoissaanhan tuo vaan on, eikä siitä suututa, mut kyllä sisäisesti on muutama kirous päässyt, heh.

Sitten arkea kuvina, koska Rymy tekee elämästä taidetta (varsinkin nukkuessaan);

Iltaisin poitsu välillä vinkuu siihen asti, kunnes toinen ihmisorjista nousee sängystä ja peittelee lapsen. Oikeasti. Sama tapahtuu välillä jos itse istun koneella - ruskea silmäpari tuijottaa meikäläistä surkeana laatikosta aina siihen asti, kunnes peittelen ja silitän hetken... ja kyllä, olen just niin heikko, että annan periksi (no, ettei toiselle tule kylmä jajajaja!). Useimmiten Rymy hamstraa muutaman vinkulelun sänkyynsä, on sitten kivempi herättää ihmisorjat viiden aikaan aamulla. Se onkin sitten toinen juttu! Nimittäin nyt Rymy on keksinyt kylppärin lattialämmityksen. Mm. tänään aamulla vinkui eteisessä tasan tarkkaan siihen asti, että minä kävin avaamassa kylppärin oven ja päästin lapsen sinne nukkumaan. En välttämättä olisi antanut periksi, mutta ikävä uutinen läheisen ihmisen sairastumisesta (ajatuskin meinaa pistää itkemään) vei yöunet, joten en todellakaan yksinkertaisesti jaksanut aamulla pelata mitään valtataistelua.

 Joskus sammal/nurmikko meidän takapihalla on IHAN liian kylmää ja märkää otuksen makuun. Aamupäivisin meillä siis välillä päivystetään ylläolevaan tapaan :D

Ja hei! Tänään maisteltiin ekaa kertaa naudan rustoluuta. Aloitettiin keittiössä...

 ... mutta päädyttiin kylppäriin.

 Välillä piti vähän auttaa, koska meinasi luu usein karata tassuista, niinku näin;

 

Noin muutoin meillä menee ihan hyvin :) Selkeästi alkaa se vinttarin itsepäisyys jo tulla esiin ja varsinkin ne energiset hepulit! Vaikka kuinka yrität toista päivällä juoksuttaa tai keksiä aktiviteettia niin illalla on pakko vetäistä vielä se päätön juoksurinki ennen unia. Rymy on luonteeltaan suhteellisen arka, tai lähinnä varovainen, mutta todella ihmisrakas -- ja fiksu! Käskyt poitsu hiffaa tosi nopeasti, melkein heti jos vaan osataan opettaa oikein ja johdonmukaisesti, mutta niiden noudattaminen ei aina huvita... no mutta ketä huvittaisi? Pitää vaan nyt tosiaan yrittää aina analysoida se tilanne, että milloin kannattaa käskyttää ja milloin ei ettei ala menemään opit korvista ulos.

Se vielä! Maanantaina ennen eläinlääkäriä huomasin, että Rymy hilseili ihan hirveästi - oltiin viime viikolla maisteltu koiranmakkaraa, että en tiedä johtuiko siitä vai onko vika vaan kylmenneessä ilmassa. Ollaan nyt lisäilty ruokaan helokkiöljyä, ihan niinkuin aina Hugollekin :) Mutta nyt, nukkumaan! Palaillaan.