kuva otettu 22.5.13, "päästäiskö me hei taas ulos, vaiks just tultiinki sisään?"
Möö! Jos koiruudet eivät ole nauttineet auringosta pihalla lojuen, tai lenkkeilleet joko minun kanssa tai metikössä miehen kanssa, ollaan sitten kärsitty ukkosen takia. Ukkonenhan ei ikinä ennen ole meidän taloudessa ollut mikään suuri juttu, Rymy kun sitä ei tosiaan noteeraa mitenkään, mutta tuossa viime vuoden puolella pienen ukkosmyrsykn aikana todettiin, että Coco todellakin noteraa. No, viime keskiviikkona, kun se parin päivän ukkonen sitten iski tänne, minä olin tietenkin iltavuorossa. Mies oli päättänyt lähteä "nopealle" palokeikalle omien töiden jälkeen, mikä sitten muuttuikin vähän pidemmäksi jutuksi; puolivakinaisten asemavalmiudeksi + palokeikoiksi, monikossa... eli hän tuli vasta kolmelta yöllä kotiin. Minä en yleensä pelkää ukkosta, mutta kotiin kävellessäni joskus yhdeksän jälkeen, jyrähteli niin lähellä ja niin kovaa, että pariin kertaan sydän kyllä pysähtyi ja kauhuissani mietin, että mitähän mahdan kotoa löytää. Kirosin aika moneen otteeseen sitä kuinka mies kehtasikin lähteä keikoille vaikka tiesi, että koira on kotona ihan kauhuissaan, mutta onhan se vähän niin, että kukas ne myrskyjen aiheuttamat vanhingot korjaa ja palot sammuttaa, ellei juurikin ne vapaapalokuntalaiset, joiden toimesta meidän asemaa pyöritetään... yhdelle illalle taisi mahtua 6 palohälytystä, ellei enemmänkin, ja se on tässä kylässä aika harvinaista, joten kaikki jätkät tulivat tarpeeseen... ei se silti muuta sitä, että meikäläisen ykköshuoli on aina nämä meidän talouden otukset, nih.
Kotona minua odotti mm. suht kiinteä kakka (en tiedä kummalle oli vahinko käynyt, mutta sen verran iso oli kasa, että epäilen Rymyä... olisiko pidättänyt niin kauan kuin mahdollista?) - sekä kärsineet ovenkarmit...
Noita mustia tiivisteitähän tai mitälie, oletettavasti Coco, jyrsi jo hoitojaksonsa alussa, mutta sitä harrasti vain kerran tai kaksi ja sit loppus. Nyt oli ihan tosissaan yrittänyt päästä eteiseen, voi toista. Ei siis ne karmit niinkään, ne kun ovat ikuisuuden vanhat ja vaihdon tarpeessa muutenkin, mutta koira itse säälitti niin kovasti. Voin vain kuvitella, kuinka toinen on täällä pelännyt. Rymystä ei tod näk ole ollut mitään henkistä tukea, on varmaan vaan nukkunut kaikki raajat kohti kattoa... eikä Coco, koira kun on, ole osannut laskea yhteen 1 + 1 = ehkä jo Rymy ei pelkää, ei minunkaan tarvitse. Tää on muuten ehdottomasti yksi sellainen juttu, jonka lasken yhdeksi Rymyn hyvistä piirteistä - tai ainakin elämää helpottava piirre se on, ei sitä ennen ole osannut näin paljoa edes arvostaa.
Neiti läähätti pitkän aikaa hurjasti ja seurasi minua koko ajan kuin hai laivaa; suihkussa kun kävin, hyvä ettei ollut koira kyljessä kiinni, vaikka yleensä odottelee sivistyneesti parin metrin päässä tai ulkopuolella. Sammutin kaikki valot, etteivät räpsy, ja pistin verhot kiinni ettei ainakaan salamat pelottele - oltiin sitten kynttilän valossa. Ruoka ei meinannut kelvata kummallekaan joskin eri syistä, mutta onneksi cesar ratkaisi tämän ongelman; jo kelpasi kun lisäsi vähän herkkua sekaan. Rymyhän pyysi heti ulos ja istui taas katoksen alla hetkisen ihailemassa ilmaa, ennen kuin tuli sisään pakoon joko hyttysiä tai vesisadetta. Coco piti ihan houkutella, suorastaan pakottaa, ulos pissalle myrskyn hetkeksi tauotessa.
Lopulta kun sain kaikki hommat tehtyä, käperryin sohvalle Coco kainalossa. Tässä on taas yksi näistä eroista... yleensä pyrin siis siihen, etten koskaan hyssyttele kumpaakaan koiraa sen pahemmin. Lenkilläkin jos kohdataan jokin "pelottava" juttu, olen turvana, mutta yritän olla lässyttelemättä sen kummempia, ettei tosiaan koira vaan erehtyisi kuvittelemaan, että tilanteessa on jotain pelättävää. Coco oli kuitenkin niin silminnähden kauhuissaan, että siihen otin tiukasti kainaloon ja silittelin ja pälättelin niitä näitä. Olin minä jo ihan valmis ottamaan neidin sänkyyn viereen yöksi, sanoi mies mitä tahansa. Nukkumaan kun mentiin, neiti kuitenkin itse paneutui Rympän petiin kerälle ja seuraili puuhiani, kunnes uni vei voiton.
Seuraava päivä alkoi aurinkoisena, mutta ukkoselta ei silloinkaan säästytty. Onneksi oli tällä kertaa molemmilla vapaapäivä ja koska ukkonen oli sen verran kaukana, uskalsin laittaa musiikit soimaan. Se vähän taltutti neidin pelkoa, ei ainakaan läähätellyt niin kovasti, vaikka seurasikin minua taas hyvin tiiviisti. Tosin, seuraahan se usein muutenkin, Cocoa kutsutaankin usein meikäläisen varjoksi... pahoittelen taas kännykkälaatuista kuvaa, mutta tuossa tilanteessa koko kuva olisi jäänyt ottamatta jos jompikumpi meistä olisi edes hengitänyt. Coco on aika skarppi Rymyyn verrattuna, nääs. Pahimpien jyrinöiden aikaan neiti otti lepiä tietokonepöytäni alla fleecen päällä, ja joka kerta kun liikahdin vaikkapa vaihtaakseni asentoa, oli neiti jaloillaan ja valmiina seuraamaan. Tässä kuvassa ollaan juuri miesotuksen kanssa syömässä.
Eipä meillä mitään muuta ihmeellistä, kovasti jännitetään tulevia sisarustreffejä kera Jymyn ja Kasun + kavereidensa! Vielä kun saataisiin kaikki kommervenkit selvitettyä tuon miehen kanssa ja päivystykset sumplittua, ettei meidän tarvitse tehdä mahdotonta eli ahtautua Kasun ihmisorjan autoon kera kuuden whippetin ja kolmen naisihmisen sekä sitten lähteä matkalle kohti tuntematonta! ... Meidän kun oli tarkoitus lähteä Jyväskylään ja mahdollisesti Mikkeliin, jossa minäkään en tietääkseni ole käynyt niinkus ikinä. No, pieni jännitys piristää kummasti elämää, puhumattakaan parista seikkailusta :D
Ps. Nyt on sellainen juttu, että mä saan ihan liikaa noita englanninkielisiä roskaposteja millon mihinkin postaukseen, joten otan nyt hetkeksi kommentit valvontaan. Ärsyttää nimittäin poistella noita ns. mainoskommentteja joka välissä, argh. Anonyymit kommentit sallitaan edelleen, ainakin toistaiseksi.
Ps 2. Lupaan ja vannon, että yritän opetella käyttämään tota siskon järkkäriä. Se on vaan niin hirmu pelottava ja mää pelkään rikkovani sen! :D
Ps 3. Jos löytyy mitään postaustoiveita, ilmotelkaas!
Ps 3. Jos löytyy mitään postaustoiveita, ilmotelkaas!
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti