Tehtiin eilen sellainen temppu, että soitettiin Viherin suuntaan ja tarkistettiin, että onhan kaikkien perheiden (niin, tällä hetkellä siellä tosiaan toisessa talossa asustaa sekä miesotuksen sijaisvanhemmat sijaislapsosen kanssa, että heidän nuorin tyttärensä miehensä ja kahden poikansa kanssa ja toisessa taloudessa on sitten miehekkeen toinen sisko miehensä ja kahden lapsensa kanssa, eli lapsia riittää! Ja näin nätteinä päivinä ihan pihassa oleva mökki rantoineen on tietenkin kovassa käytössä :)) pienimmät jo unten mailla kellon ollessa vaikka ja mitä -- ja olihan ne! Joten ei muuta ku uikkarit ylle ja koirat autoon! Joskus kyllä mietin, miten ihanaa olisi ollut jos meilläkin olisi ollut mökki ja ranta ja sukulaislapsia ihan pihapiirissä, jotenkin niin optimaalinen tilanne, tietteks, noin niinku lapsen kannalta.
Anyway! Kuten aina ennenkin, Rymy kävi muutaman kerran laiturilla ja muun ajan tutkaili paikkoja, ei suostunut veteen - kun oltiin uimassa, ei tullut edes laiturille, ettei vaan pakoteta, hui! Cocoa koko homma mietitytti ensin kovasti, mutta tässä maailmassa ei vaan ole mitään, mitä tämä neiti ei kepin tai pallon voimalla tekisi:
Joten kyllä vaan, neiti saatiin veteen! Ja ui Coco muuten kepin perässä tosi hienosti pariinkiin otteeseen, mutta sitten aina iski OH NOES, MISSÄ SE KEPPI, MISSÄ RANTA?! -fiilis ja äkkiä takaisin rannalle, hih. Hyvästä yrityksestä palkkasin sitten heittämällä ketin rannan suuntaan :) Neidin tekniikasta ei saatu kuvia, mutta Coco tosiaan aina hyppäsi kepin perään joko suoraan laiturilta ihan siihen rantaveteen tai sitten laiturilta sivuloikalla rannalle ja sieltä sitten veteen. No, tyyli vapaa! Mulla tosin pysähdyi sydän joka kerta, kun neiti ponkaisi suoraan vedestä märälle ja liukkaalle laiturille, mutta vahingoilta säästyttiin! Hyttysten ja paarmojen puremilta ei niinkään, yöks.
Siinä missä Rymyä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa me ihmiset, Coco oli melkein koko ajan kärppänä vahdissa ja pariin kertaan piti haukahtaakin laiturin päästä, kun me miesotuksen ja Neiti Isosiskon kanssa uitiin kauemmas, kauheasti olisi halunnut mukaan tulla, mutta ei vaan uskaltanut!
... Uinnin jälkeen mökin edustan matto oli IN, totta kai. Cocolla toi kiehnaaminen on muutenkin yleisempää kuin Rymyllä, neitihän tekee tätä aina mm. pesun jälkeen ja joskus syötyään raakaa, Rymy ei niinkään - muuta kuin pihalla nurmikossa/hiekassa...
Niin ja kyllä Rymykin vaivautui metsäretkeltään tulemaan hetkeksi meidän luokse, lähinnä poseeraamaan ja etsimään mahdollisia grillijämiä, luulisin... onneksi niitä löytyi maahan liiskantuneiden herkkujen muodossa, ah sitä koirien onnea, kun repivät niitä irti laatoituksesta, nams!
Loppuun nämä kaksi intaantuivat vielä vetämään sellaiset kiesit ja rallit, että pakko oli ohjeistaa Neiti Isosisko pois pyörän selästä, ihan kaikkien turvallisuuden vuoksi. Mutta eihän siinä, tuolla on onneksi enemmän tilaa mennä ja juosta kuin mitä kotona - ja ymmärtäähän sen, kun koko kuuma päivä oltiin lähinnä vaan oltu aamulenkkiä lukuunottamatta, että energiaa piisasi! Vasta siinä vaiheessa, kun alkoivat metelöimään, otettiin koirat kiinni ja pistettiin autoon - kello oli kuitenkin tosiaan jo sen verran, ettei haluttu häiritä. Kotona meillä olikin sitten 2 hyvin väsynyttä koiraa ja hyvä niin.
Kuvien laatu on taas vaihteeksi surkea ja miesotuksen kuvaustaidoissa selkeästi parantamisen varaa, mut ei se mitään! Tässä on nyt kuitenkin se syy, miksi en halua tällä hetkellä kahta koiraa juoksuttaa Viherillä - jos tuohon laittaisi vielä pienet lapset (joista toinen parantuu edelleen murtumista) sekaan, ei siitä mitään tulisi; koko ajan saisi olla sydän syrjällään. Silloin kun nämä kaksi oikeasti pistävät haisemaan, siinä ei ihmisen huuteluja paljoa kuunnella, ei vasta kuin viidennen kiepin jälkeen, kun on saatu suurimmat mehut puristettua ja siinä vaiheessa kun voi olla jo myöhäistä.
Hei, kiinnitin muuten taas autoillessamme yhteen asiaan huomiota - Cocohan läähättää menomatkalla, kun on energiaa ja virtaa stressata, mutta kotimatkalla silmät meinasi lupsua, varsinkin kun mentiin vielä uunituoreen ABC:n kautta. Odottelin koiruuksien kanssa takapenkillä, kun mies haki meille vähän iltapalaa (mmm, pannupizzaa!) ja tuumailin, että mitenkähän neiti olisi autossa, jos ei näkisi mitään ikkunoista? Nyt meinaan niinä hetkinä, kun ei silmät painuneet kiinni, katse oli koko ajan tiiviistii ikkunassa, eikä Coco oikein tiennyt mitä ikkunaa olisi pitänyt katsoa, joten pyrki pyörimään melkein kuin ympyrää, aivan kuin silmäkulmassa olisi aina ollut jotain ihmeellistä. Mietin, että voisiko syypää tuohon levottomuuteen olla ihan yksinkertaisesti liian nopsaan vaihtuvat maisemat? Tai voiko se vaikuttaa asiaan?
---
Tänään muuten pakkasin jo Cocon tavaroita valmiiksi, ihan vain, ettei sitten jää viimetippaan tai mikään unohdu matkasta (no ihan varmasti jää silti, niin tyypillistä); niitä tavaroita kun on vähän joka puolella. Olen NIIN iloinen, että kirjoitettiin kasseja purkaessamme lista KAIKISTA Cocon tavaroista tuntomerkkeineen, helpotti huomattavasti pakkaamista, kun ei tarvinnut muistella mikä on meidän ja mikä ei. Kaikki Cocon pehmeät leluthan kokivat meillä tylyn kohtalon, mutta joitakin varjeltiin haukkoina, eikä annettu Rymylle rikottavaksi ollenkaan. Pestiin tassupyyhkeitä ja fleecejä, että saan ne puhtaana pakata kassiin, ja iski jotenkin kauhean konkreettisena, että ei helkutti, tämä aivan ihana ja valloittava ja joskus niin rakastettavan rasittava neitikoira, jota on haliteltu ja pusuteltu ja hellitty ja pidetty sylissä rintaa vasten telkkaa katsellessa (kun Rymy ei siihen suostu), on ihan oikeasti kohta lähdössä omaan kotiinsa. Mä voin vaan kuvitella, miltä Cocon omistajasta mahtoi tuntua kävellessään ulos tuosta meidän ovesta, huh.
Mistä tulikin mieleeni. Aika monet ovat ihmetelleet, että miten Coco meillä "nyt niin kauan on" tai "miten sen omistaja pystyi, eikö sillä ole ikävä?" ja mä olen jokaiselle sanonut, että loppujen lopuksi se vähän yli 5kk, ei se ole kauhean pitkä aika, ja että ihan varmasti tällä ihmisellä on omaa rakasta koiraansa ihan tajuton ikävä! Kenellä ei olisi?! Sen takia olen yrittänyt muistaa häntä sekä sähköpostein, että facessa, että päivittämällä meidän arjesta täällä niin paljon kuin mahdollista, että toinen tietäisi omasta koirastaan pidettävän hyvää huolta. Okei, tunnustan, hampaita ei olla pesty kuin ehkä kerran, koska siitä ei tullut yhtään mitään (mä en vaan osaa, ehkä?) ja kynsien leikkaamista harrastetaan tavallista harvemmin, koska se on kuin joku sotilaallinen operaatio, ja kohde pitää suurinpiirtein tainnuttaa kaasuin etukäteen (ja silti se herää keskenkaiken). Yksi kynsi päivässä, sillä tahdilla tuntuu operaatio etenevän, hah. Mutta noin niinkus muutoin, Coco on koko tämän ajan ollut "meidän" koira siinä missä Rymykin, paitsi että jos kysyy "kumpi koira tuhisee makkarissa?" ja toinen vastaa että "meidän koira" niin silloin se on Rymy, mut ehkä te nyt tajusitte pointin :D
Ja toiseksi, mun mielestä on vaan ihan hemmetin ihailtavaa, että kyseinen ihminen uskalsi lähteä, vaikka varmasti olisi ollut "helpointa" jättää menemättä ja ehkä syyttää siitä sitten koiraa, jopa katkerana.
Joten ei, mä en vaan jaksa ymmärtää tätä jatkuvaa ihmettelyä - lähteehän meilläkin miesotus 1,5 vuodeksi Kuopioon ja me tullaan näkemään häntä lähinnä viikonloppuisin, mutta joskus on vaan ajateltava asioita oman itsensä kannalta, sekä tietenkin tulevaisuutta ajatellen. Nih! Nyt mä kyllä toisaalta vähän toivon, että oispa tuon Cocon Oman Ihmisen opiskelut kestäneet vielä vähän kauemmin, kuukauden tai kaks tai 10 vuotta XD - ja toisaalta, kuten jo oonkin sanonut, toisaalta taas en millään malta odottaa, että saadaan palata siihen meidän omaan arkeen, olla kotona ihan kahdestaan Rymyn kanssa, ihan vaan me (niin, ja Hugo, hei duh). Ollaanhan me nytkin välillä lenkkeilty ihan kahdestaan Rympän kanssa, mutta silloin on aina takaraivossa kytenyt se tunne. Se tunne, joka kuiskii, että nyt toinen on ihan yksin kotona, vähänkö epistä! Epäilen edelleen, että jos kyseessä olisi oikeasti ihan oma koira, ei tuo tunne olisi niin vahva, mutta ns. kodinvaihtajalle sitä tahtoo tehdä kaiken jotenkin - ja ehkä vähän liiankin - helpoksi. Helpoksi ja turvalliseksi ja rauhoittavaksi ja stressaamattomaksi. Saas nähdä miten piloille me se ollaan lellitty, huuuups! Perästä kuuluu, ehkä :D
