maanantai 7. tammikuuta 2013

Ihmisen sielua voi arvostella sen mukaan, miten hän kohtelee koiraansa.

Pari unohtunutta kuvaa ja asiaa, sekä pari uutta kuvaa ja asiaa.

 
Ensinnäkin, löysin koneelta muutaman päikkärikuvan Cocosta ja Rymystä; siinä missä Rymppä pötköttelee aina jaloissa (Niin, on minulla jalat, vaikka tuo kuva antaakin ymmärtää jotain ihan muuta. Ne vain on nostettu tummaa sohvaa vasten ylös ja katosivat näkyvistä, kun leikin kuvan väriasetusten kanssa, ahem...), Coco löytyi aina lepohetken tullen kainalosta - tai päältä. Kolmas kuva on otettu parin viikon sisään, miehekettä huvitti nimittäin tuo poitsun asento sen verran suuresti, että tarttui jopa kameraan :O Rymyltä löytyy roppakaupalla noita mielenkiintoisia nukkumisasentoja, välillä saa oikeasti nauraa vedet silmissä.

Viikonloppuna kummitätsy tarjoitui tulemaan "hovikuvaajaksi" takapihalle ja yritti ottaa muutaman kuvan meidän noutoleikeistä, mutta kyllä tuo whippetin vauhti on vähän liian nopsa siskon kameralle. Olen muuten itse harkinnut kameran ostoa, tällä hetkellä mielessä pyörii ajatus Canonista. Rympältä sujuu muuten tuo noutoleikki ihan loistavasti, vaikkei aina ekalla yrityksellä välttämättä muistakaan tuoda lelua tarpeeksi lähelle. Se muistuu mieleen aina siinä vaiheessa, kun käsinami ei odotetusti aukea. "Ai saatana, se lelu piti tuoda", tuhahtaa Rymy, hakee lelun ja pudottaa lähemmäs heittäjän jalkoja, "No tässä, ota sitten! Nyt se käsi auki, kiitos."

Kolmanneksi, ollaan siirretty Rympän iltaruoka kello yhdeksään ja vissiin kostoksi, poitsu repi tänään meikäläisten poissaolessa  kuppiensa alustan. Rymy herää nykyään joka yö kolmen, neljän aikaan joko pissalle tai kakalle, joten kokeiltiin josko ruuan siirtäminen parilla tunnilla myöhemmäksi auttaisi. Eihän meillä koskaan noi ruoka-ajat ihan tarkat ole olleet, mutta lähiaikoina se safka on aina töiden takia tullut annettua kuuden, seiskan pintaan. Nyt Rymy sitten aloittaa joka ilta siinä seiskan aikaan, viimeistään, hirveän vinkumisen kun pitäisi ruoka antaa. Tuossa se nytkin vinkuu ja tuijottaa vieressä ja minä yritän kovasti olla huomaamatta koko otusta (Rymy on nyt muutenkin ottanut tavaksi vinkua vieressäni aina kun peffani tähän penkille laitan, mikä on äärimmäisen rasittavaa. Mullahan on tapana avata kone aina aamuisin, kurkkaan nopsaan sähköpostin ja facen, ja jätän koneen auki vaikka puuhastelen koiruuden kanssa, mutta nyt Rymppä on päättänyt olevansa sitä vastaan.). Itse haluaisin edelleen tarjota pelkästään yhden aterian per päivä, mutta kävi noi aamuviiden vinkumiset sen verran rasittaviksi, ihan meille kaikille, että katsottiin paremmaksi tarjota se aamupala, kun Herra Kuninkaallinen sitä kerran niin kovasti toivoo. Tuntuu toki vähän hassulta, että iltaruoka tarjotaan ysiltä ja aamuruoka jo seiskalta, mutta Rymy on todistanut tarvitsevansa ainakin aamulle jonkinlaisten rytmin ja rutiinin, muuten menee pasmat ihan sekaisin, joten en kyllä ala leikkimään ja venkslaamaan tuon aamusafkan kanssa enää yhtään enempää (paitsi sen verran, että jos on pakko lähteä aamulenkille jo hyvissä ajoin, ruoka tarjoillaan lenkin jälkeen). Kaikella rakkaudella, kyse on kuitenkin koirasta ja mä olen vihdoinkin saanut itseni tsempattua siihen tilaan, ettei toi koiranruokinta ole mitään ydinfysiikka yms. Ai niin, ja palatakseni tuohon jyrsittyyn alustaan - kun tulin kotiin, yhtäkään luuta ei oltu noudettu lelukorista, eikä yhteenkään leluun (paitsi kongiin) koskettu. Täytyy vissiin tästä lähtien laittaa ne luut valmiiksi sohvalle, sohvan viereen sekä alle, lattialle, pöydän alle ynnä muihin pojan lempparikätköihin, että herra voi halutessaan jyrsiä jotain sopivaa kun laatikosta kaivaminen on näköjään aivan ylivoimainen tehtävä, ahem. "Siis ihan liikaa vaadittu", sanoo Rymy, tuhahtaa ja jatkaa uniaan.

Mainitsinkin viime postauksessa tuon perunkarvattomankoiran, joka treffattiin sitten tänään! Aivan ihana otus, voi että. Kyseessä oli siis muutaman kuukauden ikäinen pieni neitikoira, Sera, joka ensimmäiset minuutit vietti auton alla piilossa, raukkaparka; pelotti nääs niin maan perskuleesti, vaiks vähän se meidän pojan pylly tietenkin kiinnosti... Tehtiin ihan pienen pieni lenkki yhdessä ja kummasti neiti alkoi loppua kohden reipastumaan. Jännä nähdä miten molemmat ensi kerralla toisiinsa suhtautuvat - eiköhän kaikki mene hyvin kun pitää aluksi tapaamiset lyhyinä ettei iske mitään pelkoja, eikä päästä Rymppää jyräämään toista ihan nurin, huoh. Muahan ei siis haittais yhtään jos pennulta kasvaessaan alkaisi löytymään tuota naisellista viisautta ja pistäisi meidän pojan kuriin - Rymyssä kun on sitä komentajan vikaa, argh. Joo, täytyy jostain metsästää rouvaseuraa meidän lapselle, eiks synnyttäneet narttukoirat yleensä pistä nuorempansa järjestykseen noin niinku automaationa? Niin, riippuu tietenkin yksilöstäkin, olettaisin, mutta noin niinkus yleensä? Kysyn, koska en tiedä, mutta muistan jonkun näin mulle joskus tuumanneen.

En muuten muistanut kertoa meidän ell-keikasta: Käytiin siis joulukuussa hakemassa yksivuotisrokotukset ja olipahan muuten keikka, jotain aivan kamalaa, ei huh huh. Tästä lähtien pitää aina varmaan molempien lähteä mukaan tuonne, minä en ainakaan yksinäni olisi selvinnyt. Siihen asti oli kaikki OK, kunnes poitsu nostettiin pöydälle; siinä iski aivan hillitön paniikki. En tiedä olisiko poitsulle jäänyt mieleen tuo kastraatio? Nimittäin silloin me lähdettiin pois paikalta, kun Rymppä nostettiin lattialta pöydälle - poitsu oli kuin olikin siinä vaiheessa vielä sen verran "tajuissaan", että huomasi meidän lähtevän ja vähän elehti siihen malliin kuin olisi yrittänyt matkaan. Nyt ei rokotustilanteessa kelvannut ei nami, ei mikään, vaikka edellisillä kerroilla ollaan sentään saatu harhautettua... tai sitten poitsu vaan muisti nuo huijaukset, mene ja tiedä. Hyppäsi miehekkeen hartioille kuin pieni kissa, kirjaimellisesti, ja lopulta mieheke piti otusta sylissään, minä tiukasti kiinni poitsun päästä ja ell tuikkasi piikin niin nopsaan kuin mahdollista. Onneksi ei, ainakaan näillä näkymin, ihan lähiaikoina tarvitse uusia tuota keikkaa - jos vaikka pääsisi pahat muistot unohtumaan... toiveajattelua, tiedän!

Noin, siinähän sitä asiaa tulikin ihan tuutin täydeltä. Ei muuta ku ens kertaan, nih.

2 kommenttia :

  1. Kuulostaa kovin tutulta tuo teidän eläinlääkäri episodi... :) Vili nimittäin, kun nostin sen pöydälle niin rupes tärisee niin vallan mahottomasti, että onneksi oli tukeva pöytä (lattiassa kiinni) ettei kaatunut. Ei ikinä oo tärissy niin paljoa eikä tärinä helpottanu ennen kuin pääs takas lattialle. :D Tästäpä tulikin mieleeni, että meillähän on aina koirat lattialla, eivät pääse sohvalle eivätkä sängylle. Tai ainakaan lupa ei ole mennä/ tulla niille. Välillä on Vili yllätetty sängyltä istumasta ja kattomasta ulos ikkunasta, saanut tästä hyvästä kyllä torut ja ollu ihan nolona.

    No kuitenkin, tuli vaan mieleen, että Vili varmasti vähän pelkäst tuota pöytää ku se oli niin paljon korkeammalla kuin normaalisti olelee. Meilläkään ei kelvannu namut, mutta rinnasta hierominen/ rapsuttaminen ja päästä korvien kohdalta&takaa hierominen rentouttaa ainakin meillä. Näyttää toimivan myös muihin koiriin kuin vain meidän omiin. :)

    Anne

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä oisko meitin poikaa pystyny ees hieromaan tai rapsuttelemaan, ku ei paikoillaan pysyny... Mut täytyypä laittaa korvaan taa, kaikkea kannattaa kokeilla... Onneks ei kuitenkaan vähään aikaan tartte, toivottavasti, mennä uudestaan! :)

      Poista