Hieman on haikea fiilis, mutta olihan se arvattavissa.
Eilen olin iltavuorossa ja tänään lähdin kymmeneksi parturiin, joten tuntuu, etten ehtinyt tarpeeksi neitikoiraa sylittelemään enää "vikoina" hetkinä. Miehekkeen oli tarkoitus napata mut parturista mukaan ja viedä kotiin, että ehdin neidin vielä edes näkemään, mutta niin monta pientä muuttujaa sattui tuossa matkan varrella (joutopäivät tulossa, kylä on ihan tukossa, ihmisiä ravasi parturissa tai soi puhelin, ja tankkaamisessakin kesti pieni ikuisuus) että kotona en ehtinyt muuta kuin laittaa neidin autoon ja lähettää pusujen kera matkaan ja käskin olemaan kiltti tyttö kotonaan - mut eihän se nyt tietenkään muuta olekaan! Kiltti ja ihana. En ehtinyt enää tuossa kiireessä oikeasti katsomaan kaunokaista tai ihan vaan olemaan hetkeä toisen kanssa, sanomaan rauhassa heippa, nähdään taas joku päivä!
Onneksi miehen kaveri lähti mukaan ja minähän käskytin tämän takapenkille Cocon kanssa, nih, ettei neidin tarvitse yksin pelätä siellä. Ainakin sen suhteen on parempi mieli.
Rymy ryntäsi suoraan takapihalle Cocon mentyä autoon ja siitä sitten aidan luokse katsomaan mitä tapahtuu - naapurinkoiran haukuttuaan, hetken siellä istuskeli ja tsiigaili jotta koska neiti tulee takaisin. Ei tullut, eikä tule - ainakaan vähän aikaan.
Itsellä on tosi ristiriitaiset tunnelmat, luonnollisesti. Siis kenelle mä nyt viskon tuolla pihalla palloa, tai frisbeetä, kun Rymyä noi jaksaa kiinnostaa ehkä sen sekunnin? Kenet mä otan illalla syliin sohvalla, kun Rymy on liian miehinen tuollaiseen puuhaan. Nyt kukaan ei seuraa mua kuin hai laivaa, tule heti aamulla toivottamaan huomenia... niin, tai kuka tulee antamaan aamuhalit, kun meikäläinen istuu missäs muuallakan, kuin vessassa? (Siis joo, tästä tuli rutiini, en ymmärrä). Kukaan ei reagoi kuin salama meikäläisen pienimpääkin liikahdukseen tai kulmakarvan nostoon - tai kuivaa jalkoja suihkun jälkeen, ahem. Rymyltä kun on sellaista aktiivisuutta ja skarppiutta ihan turha odottaa, haha.
Toisaalta
tekisi mieli porata pienet itkut, ja niin teinkin, kun kyllähän tuohon
hassuun pallohulluun tuli kiinnyttyä ja vähän väliä sille on saanut
nauraa jonkun jutun takia, mutta edelleen toisaalta vierähti juuri
sellainen "taakka" harteilta pois. Ei sillä, että Coco olisi ollut
missään mielessä epämieluisa taakka, päinvastoin, mutta se vastuu
toisen rakkaasta on kuitenkin aika painava, varsinkin jos sen ottaa
yhtä vakavasti kuin meikäläinen. Ja toisaalta olen niin onnellinen sekä
neidin, että omistajansa puolesta, koska ikävä on (siis ihmisellä varsinkin)
ollut varmasti aivan tajuton, en edes pysty kuvittelemaan! Mä tahtoisin
olla siellä ja nähdä sen kohtaamisen, mut tosin pelkästään sen
ajatteleminen saa mut itkemään. Joten täällä mä sitten vollotan ilosta
ja ikävästä, voiko ristiriitaisempaa tunnetta enää ollakaan?! :P
Tuntuu, että tämä hoitojakso, joka kuitenkin alkoi jo tammikuussa, teki tehtävänsä. Juoksuja ei kohdattu, joten niiden kanssa eläminen on edelleen ? mutta noin muutoin kyllä sain paljon tietoa ja vastauksia mieltä vaivanneisiin kysymyksiin... Onko elämä kahden koiran kanssa jotenkin vaikeampaa, mites se tyttökoira vs poikakoira -asetelema, vaikka toinen onkin leikattu? Miten pärjään kahden vipukan kanssa? Miten jo vähän aikuisempi koira saadaan tottumaan Hugoon, onko mahdollista? Onko ne tytöt nyt jotenkin velmumpia ja fiksumpia kuin poikakoirat? Näitähän mä pohdin. Kuten myös sitä, että riittäisikö meillä rahkeet, kärisvällisyys tai osaaminen kodinvaihtajan ottamiseen - ja siis Cocohan, periaatteessa voidaan luokitella mielestäni kodinvaihtajaksi, kun eihän se koira itse ymmärrä, että on vaan hoidossa ja palaa jossain vaiheessa sinne Omaan Kotiinsa. Näitä asioita voisin ehkä pohdiskella ihan omassa postauksessa, jos jotakuta kiinnostaa.
--- olin itse asiassa vähän jo yhtä kyseiseen aiheeseen liittyvää juttua luonnostellut ja löysin sieltä mm. tällaisen pätkän:
Miksi, miksi vaivaudutte? Tätä on minulta kysytty, usein. Liian usein. Saatteks te edes jotain korvausta?
Vastaan usein olankohtauksella ja kysyn: Miksi ei? Miksei oikeasti vaivauduttaisi?Eikä se nyt sitä paitsi oikeastaan edes ole vaivautumista. Näin Rymy sai kaverin itselleen, minä pääsin näkemään mitä allergiani sanovat kahden koiran taloudesta, tietyltä osin meidän arki helpottui ihan hemmetisti (ja tietyiltä ei, luonnollisesti) ja Cocon omistaja sai koiralleen hoitopaikan, jossa neidistä välitetään ihan yhtä paljon kuin perheen omasta koirasta. Kaikki voittavat. Toinen kummastusta herättyvä asia on sitten se, että emme tahtoneet vastaanottaa mitään erillisiä korvauksia lukuunottamatta ruokakuluja + muita pieniä ns "herkkukustannuksia", koska en nähnyt niitä millään muotoa tarpeellisiksi. Minulle riittää palkaksi se tunne, mikä minut valtaa katsellessani oman koirani hauskanpitoa kaverin kanssa. Ei tässä ollut missään vaiheessa kyse rahasta.
Ja sitten, se itseäni eniten hämmästyttävä juttu. Jos minulle tulee hyvä mieli siitä, että voidaan edes jollain tavalla auttaa toista ihmistä ja tässä tapauksessa myös tämän aivan ihanaa otusta, niin miksi emme (tai en) saisi tehdä niin ihan huvin vuoksi? Miksi aina kaikkeen pitää olla joku syy, joka pohjautuu ahneuteen ja itsekkyyteen?
---
Mutta nyt, HUI: ihan kohta, nääs, mun pitäisi lähteä töihin. Rymy nukkuu sohvalla... oltiin hetki pihalla tossa aikaisemmin, mut poitsua näyttäisi tänään laiskottavan - ja ehkä se on sitäkin, että vähän ihmetteli mihin neiti katosi, ei oikein jaksanut mitään tehdä tai leikkiä. Onhan nyt aika lämmintäkin, että. Ihan hyvä, että miehekkeellä on tänään vapaapäivä, kunhan nyt eka Jyväskylästä kotiutuu. Ei siis onneksi iskenyt Rymylle heti tänään mitään pitkää yksinoloa ja huomenna vapailen sitten minä!
... Tänään alkaa kuulkaas nää meidän viralliset joutopäivät, mutta mä luulen, että mun tulee oltua enemmän kotona Rympän kanssa. On vähän sellaine fiilis. Tai mistäs sitä tietää minne mä vielä tänään eksyn, kun Rymy illalla vetelee sikeitä :D
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti