Taas täällä! Eipä mulla tällä kertaa kai paljoa ole asiaa, mutta (oli näköjään sittenkin) pakko tulla silti jakamaan pari juttua... törmättiin nimittäin tässä yhtenä päivänä lenkillä johonkin öttiäiseen - näin vain vilaukselta, en tiedä oliko jänis, orava vai tosi iso torakka, keh, mutta joku riittävän suuri ja nopea otus se joka tapauksessa oli, sen verran ehdin rekisteröimään. Rymy meinasi suureksi kauhukseni lähteä perään, ja lähtikin; ehti ottamaan pari juoksuaskelta, toisin sanoen, mutta kun kutsuin luokse ja lähdin itse toiseen suuntaan, niin poitsu reagoi nimeensä heti ja ampaisikin meikäläisen perään, jee! Hetken pohdin miten olisi käynyt jos kyseessä olisi ollut jonkun pikkuinen puudeli, olisikohan Rymppä silti lähtenyt mun perään... oon ollut sen aita-episodin jälkeen enemmän kuin varuillani ja muutenkin koko ajan vähän epävarma olo. En tykkää yhtään, koska se epävarmuus eittämättä ei jää Rymyltä aistimatta ja se näkyy sitten mm. meidän lenkeissä. Paitsi että! Lenkit on nykyään niin paljon rennompia, verrattuna. Edelleen jotkut koirat pistää Rympän leikkimään magnustia ja saattaa se välillä vastatakin, jos joku haukkuu, mutta harvemmin enää aloittaa. Nyt on parilla kerralla mennyt tosi hyvin, siis. Vetäminenkin riipppuu niin päivästä ja ei-niin-yllättäen, pitkälti mun mielentilastani. Se on ollut ehkä jännintä huomata, kuinka se ihan oikeasti vaikuttaa.
---
Oon ehkä maininnutkin asiasta, mutta tuntuu siltä, että kotioloissa Rymy on lähiaikoina jotenkin, um, muuttunut. Tai ehkä se oikea sana on kasvanut. En osaa oikein edes selittää miten. Tai no, rauhoittunut se on ainakin, vaikka leikkii edelleen enemmän kuin mielellään jos sille tuulelle sattuu. Yhdessä vaiheessa meidän arki oli kuitenkin sitä, että pentunen joko juoksenteli lelujensa kanssa ympäriinsä ihan koko ajan ja/tai vinkui vinkumistaan jos jäi ilman huomiota. No, Rymy on edelleen "loistava" pikku-apuri, ihan turha kuvitella, että saat pestä lattian tai vaihtaa roskapussin tai biojätepussin tai tehdä ylipäätään mitään muutakaan ilman tutkivaa kuonoa, mutta se menee enemmänkin uteliaisuuden piikkiin, ei huomionhakuisuuden. Luulisin? Ja täytyy sanoa... niin söpöjä kuin ne pennut aina ovatkin, mä todellakin odotin alusta asti sitä hetkeä kun Rymy on aikuinen, koska mä henkilökohtaisesti haluan aikuisen koiran. Eihän se vielä kokonaan ole, mutta kai se vuoden rajapyykki sekin jotain meinaa. Pikkuhiljaa alkaa hahmottumaan millainen koira meidän Liquoricecaramel oikein on, oikeasti.
---
Aiheeseen liittyen (ja mä kuvittelin, ettei mulla edes tänään ole paljoa sanottavaa, ahem?), se on paljon fiksumpi kuin mitä mä odotin, vaikka välillä se tuntuu just niin höpsöltä kuin vain olla ja voi. Foorumeiden ja kirjojen perusteella "tiesin" suunnilleen sen verran, että vinttikoirat kyllä oppivat, jos vaan viitsii omistajansa yrittää. Oikeastaan tiettyjen juttujen opettaminen Rymylle on ollut ihan järkyttävän helppoa... esim. istuminen (se, millä mielellä poitsu on ja haluaako totella on sitten taas asia erikseen, huoh) ja toi sisäsiisteys. Melkein kaikilla, joille kerrottiin, että meille tulee koira, oli sanansa sanottavana tässä asiassa ja suurin osa näistä muisti mooooonta kertaa mainita ja huokailla, kuinka seuraava vuosi meidän elämästä vietettäisiin lattioita pesten, ihan niinkuin se olisi joku painavakin syy olla hankkimatta koiraa (btw, ei se ihmislapsikaan heti potalle opi vaikka vaippa pois otettaisiinkin, sen verran olen töissä oppinut). Välillä on sellainen olo, että tekis mieli jutella näiden tiettyjen ihmisten kanssa uudestaan ja heittää pari faktaa ilmoille. Joo, se on ihan totta, että koirat ovat yksilöitä siinä missä ihmisetkin ja osa oppii nopeammin, osa ei ollenkaan, ikävä kyllä, mutta kyllä mä aika paljon laittaisin viitsimisen piikkiin. Ja siis nimenomaan sen omistajan viitsimisen. Yhdet tuttavani ottivat koiran ja luopuivat siitä ihan parissa kuukaudessa kun "ei se oppinut edes sisäsiistiksi ja sitten siitä lähti ihan hirveästi karvaa!" (Silleen, NO SHIT SHERLOCK???). Kun sitten tuttavani kysyi meidän koiruudesta ja sai kuulla, että oppi sisäsiistiksi suht nopeasti, ehti ainoastaan parit kakat tehdä matolle ja muutamat pisut lirauttaa sisälle (ja nekin tähdättiin paperille, useimmiten), niin tämän ihmisen naama oli kyllä niin näkemisen arvoinen. Ei päässyt sanomaan "I told you so", hah!
---
Minä oon pienestä pitäen tahtonut koiran. En kuitenkaan ikinä osannut sanoa millaisen tai minkänäköisen tahtoisin, tiesin vaan etten ikinä tahtoisi mitään kultaistanoutajaa tai saksanpaimenkoiraa. Simsiä pelatessani, valitsin melkein alusta asti aina vinttikoiran, yleensä musta-valkoisen ja loinpa joskus oman koirarotunikin, joka oli vinttikoira, musta-valkoinen ja nimeltään toscanvinttikoira. Yksi versio taisi olla toscanan. Pointti on kuitenkin se, että ottaen tämän huomioon, oon selkeästi selvännäkijä - Rymyn äitihän on Tosca :D Oon tässä miettinyt, että Rymyssä yhdistyy oikeastaan kaikki se, mitä koiralta tietämättäni hain. Se on niin persoona, ja mitä vanhemmaksi se kasvaa, sitä enemmän se persoona alkaa näkymään. Kaikki koirat, joita olen elämäni aikana tavannut, ovat olleet jotenkin... samanlaisia. Tuntuneet samanlaisilta, vähän niinkuin toistensa kopioilta, vaikkakin pienillä eroilla varustettuna. Enkä sano tätä mitenkään pahalla. Totuushan on se, että monia näistä koirista, en tuntenut kunnolla, joten päätelmiä pystyin, tai pystyn, tekemään ainoastaan näkemäni ja tuntemani perusteella. Toki, tekisihän se elämästä ihan pernanan helpon, jos tuo meidän otus tekisi kaiken mitä pyytäisin, välillä jopa ennen kuin ehdin pyytää, mutta... parempi näin. Myönnän olevani vähän liian kontrolloiva ja jokainen päivä Rymyn kanssa pakottaa mut tajuamaan että mä en pysty hallitsemaan kaikkea, enkä kaikkia - muistuttaa mulle, ettei mun kuulukaan.
---
En tiedä. Muistan meidän naapurin koiran, jota aina lapsena kävin lenkittämässä ja muistan mummin kavereiden koirat, joita siliteltiin ja rapsuteltiin ja joiden kanssa aina leikittiin. Paria näistä otuksista ihan oikeasti rakastin, vaikka osaa näin tosi harvoin. En muista tehneeni mitään näiden koirien luottamuksen saavuttamiseksi, ne vaan kuuluivat mun elämääni ihan alusta asti. Kai ne ottivat omakseen, lapsi kun olin? Mene ja tiedä. Eikä sitä kai silloin edes osannut ajatella. Paitsi tänään. Tänään kun koira makasi viileällä lattialla, antoi mun rauhassa silittää ja hieroa itseään, kurkkia hampaita ja puristella tassuja; poitsu vaan pisti silmänsä kiinni ja nukkui. Silloin se jotenkin iski. Tänään, kun olin juuri antanut Rympälle herkun ja kutsuin sen jälkeen Miehekettä sanalla "tule" - koira pudotti herkun suustaan, kääntyi ympäri ja jolkotti mun luokseni. Silloin se iski uudestaan. Ehkei meidän poitsu tule ikinä olemaan yhtä "helppo" kuin mitä kultainenoutaja (anteeksi, yleistän) tod näk olisi, mutta se tunne kun itsepäinen vinttari heittää herkun suustaan kun luulee sun kutsuvan itseään? Se on aikamoinen tunne sekin.
---
Tultiin tänään kaupasta ja meidän juuri ostetun SCARBBLE-pelin ohjeet oli revittynä sohvalla, mun sukka lattialla lutkutettuna ja rintaliivit nuoltuina. Miehekkeen vaatteet koskemattomana sen omalla penkillä (jonka ohi poitsu on suunnistanut, suoraan mun vaatteideni luokse, jotka olin unohtanut heittää vaatehuoneeseen). Ja mua nauratti. Ihan hemmetisti. Ihmiset pyörittelee silmiään ja voivottelevat, jos kerron, että Rymyllä on tapana jyrsiä meidän sohvaa jos ollaan pitkään poissa tai jos ei olla ehditty aamulla puuhailemaan kunnolla ja hassuinta siinä on se, että ne luulee mun olevan vihainen. En mä ole vihainen, muuta kuin itselleni, jos tosiaan ei olla vaan "ehditty" puuhailemaan kunnolla - mä olisin kuitenkin aina voinut nousta hitusen aikasemmin. Mutta sitäkin enemmmän, mä oon yksinkertaisesti huolissani Rymystä, en siitä hemmetin sohvasta tai niistä liiveistä. Jos se vaikka saa siitä sohvasta vielä joku päivä, ennen kuin saadaan uusi, jonkun palasen irti ja entä jos me ei olla paikalla ja se tyyliin tukehtuu? Meillä on kaikenmaailman ruohoa ja roskaa lattialla siitäkin huolimatta, että välillä imuroin neljä kertaa päivässä ja kumma kyllä, alan pikkuhiljaa olemaan okei senkin asian kanssa. Enkä mä stressaa enää samanlailla samanlaisista asioista kuin ennen. Silti. Parasta tässä kaikessa, tuon koiran itsensä lisäksi (sille kun saa nauraa sen kymmenen kertaa päivässä, joskin välillä tuntuu, että se nauraa mun kanssa), on kuitenkin se, etten mä anna mun allergioideni enää pyörittää meidän arkea, ei tarvii enää pakkomielteisesti välttää asioita ja pelätä koko ajan pahinta.
---
Tiivistettynä? Toistan itseäni, oon sanonut tän ennenkin, mutta... Kannatti uskoa sitä tunnetta - sitä tunnetta, joka kertoi mulle Rympän kuvan nähdessäni, että tässä on meiän koira. Kannatti olla kuuntelematta kaikkia niitä, jotka väitti, ettei tässä voi käydä kuin huonosti, sillä vaikka mun allergiat päättäisi joku päivä tehdä comebackin, niin tuo pieni, hassuakin hassumpi otus, on opettanut mulle jo nyt niin paljon, että tää on yksinkertaisesti sen arvoista. Peukut pystyyn ettei niin kuitenkaan käy, 'kay? Btw. Tuo meidän hassu otus on istunut nyt jo n. 15 minuuttia pihalla, samassa kohtaa, ja vaan katselee ympärilleen. Välillä toki yrittää napsaista hyttysen tai pari suuhunsa. Naapurin pieni mäyräkoira pistää välillä konsertoiden, varsinkin jos huomaa Rymyn pihalla (naapuririvitalo on hieman meitä korkeammalla), mutta jostain syystä meidän pihalla, Rymy ei oikeastaan ikinä vastaa mitään, kuuntelee vaan kummissaan ja näyttää miettivän, että mitähän ihmettä tuokin oikein riehuu? Saattaa tosin olla, ettei Rymy vaan ymmärrä, että haukunta kohdistuu häneen itseensä kun pensasaita on niin korkeana, ettei noin alhaalta välttämättä edes näe tuota naapurien terassia saati sitä pientä koiruutta. Hmm. Täytyykin käydä kokeilemassa miltä tuo meidän piha ja ympäristö näyttää alle metrin korkuisen silmin :D
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti