Hillalle

Oli tarkoitus tulla päivällä päivittämään blogia, pölisemään jotain meidän arjesta ja blah blah. En kuitenkaan tullut, koska lukaisin ohimennen Hillan blogin ja sen jälkeen kaikki mitä mun piti tänne kirjottaa, tuntui jotenkin niin... turhalta. Niin  vähäpätöiseltä ja oikeasti turhalta, että en saanut mitään aikaan. Istuin tässä koneella, tirautin itkut ja vietin hiljaisen hetken ensin Rymyä halien ja sitten, "kulta, tulisiks jo tänne? Mä tartteen halin." En ollut ehtinyt lukemaan blogia pariin päivään joten koko juttu tuli periaatteessa ihan yllättäen.

Tuntuu pahalta, mutta samalla tiedän, että pienen on nyt varmasti parempi olla. Olen siis seurannut Hillan matkaa melkein alkumetreistä saakka, tämän valloittavan whippet-neidin takia meillä on Rymy. Pitkään pohdin nimittäin italiaanon ja wipukan välillä ja loppumetreillä, tietoa etsiessäni, törmäsin Hillan blogiin ja pieni vei kuvineen sydämeni ihan täysin, vaikken koiraa tai omistajaansa ikinä ole tavannutkaan. Spesiaalimman tästä koirakkeesta tekee (teki?) ehkä se, että mä olen aina säästänyt Hilla-nimeä omalle tyttärelleni (sitten joskus) - silti, olen kuitenkin myös pari vuotta ennen Rymyä aina välillä, ihan salaa, haaveillut samannimisestä koirasta. Enkä valehtele, jos sanon, että tämän blogin päivityksiä odotin aina eniten, toi monen monta hymyä huulille - hihkuin jokaisesta edistymisestä Miehekkeelle ja tuskastelin jokaista takaiskua. Ollaan yhdessä peukutettu ennen jokaista operaatiota ja jännitetty tulevia uutisia.

Joten, tänään blogissa ei keskitytä Rymyyn. Tänään lueskellaan Hillan blogia, katsellaan kuvia onnellisesta ja rakastetusta hauvasta - ja ollaan kiitollisia kaikista niistä ihanista muistoista, jotka Maisa on jakanut meidän lukijoiden kanssa. Kiitos.