Kärsin juuri yövuoron jälkeisestä pöhnästä, eli hyvin mahdollista, ettei seuraavassa sepustuksessa ole haitustakaan logiikkaa tai sitä kuuluisaa maalaisjärkeä ja oikeasti ongelman juuret löytyvät ihan vaan meikäläisen aivojen takanurkasta, mutta here goes nothing.
Lenkkeily, sinä monimutkainen sosiaalinen akti - miten jaksatkin kiusata meitä näin? Laulajatar Stellan mukaan toiset päivät ovat parempia kuin toiset ja tottahan se on, ymmärrettävästi. Lähiaikoina vaan on tuntunut siltä, että meidän takapakkipäivät ovat jotenkin extra-turhauttavia ja näinä hetkinä koen olevani tosi surkea koiranomistaja. Johtuu tosin ehkä enemmänkin siitä, kun on ensimmäinen koira kyseessä ja kaikki on niin uutta ja ihmeellistä.
Aloitetaan tämä tarina alusta. Vetäminen on poitsulla on jäänyt verrattuna siihen mitä se pahimmillaan oli, eli se on nykyään suhteellisen vähäistä ja huomaa ihan selkeästi, että yleensä syy on joko a) patoutuneessa energiassa - jos vapaana juoksemisesta on liian pitkä aika, toisin sanoen tai b) hihnan toisessa päässä - esim. eilistä lenkkiä jälkikäteen miettiessäni, syy Rympän päättömään sinkoiluun oli varmaankin meikäläisessä. Olen nykyään yrittänyt aina houkutella jumittavan koiran jatkamaan matkaa keinolla jos toisella, mutta eilen oltiin molemmat niin turhautuneita koiruuden kanssa, että se vaan jäi kun ei tuntunut toimivan - jos olisin ollut fiksu, olisin tunnistanut tuon patoutuneen energian heti ja reagoinut sen mukaan; oltaisiin pakattu otus autoon ja matkattu Viherille juoksemaan kylälenkin sijaan. Sinkoiluksihan ja nykimiseksihän se meni, edes pysähdystekniikka (jota ollaan harjoiteltu ahkeraan) ei toiminut vaan sinkosi aina itsensä matkaan kun huomasi meikäläisen lähtevän eteenpäin. Käytiin sitten onneksi loput mehut riekkumassa äipän pihalla ja tämän jälkeen kotimatkakin oli hivenen miellyttävämpi, vaikka edelleen käytiin kumpainenkin kierroksilla.
Ja koska en osaa olla analysoimatta, pakko lisätä tähän viime viikolta sekä eiliseltä muutama seikka...
- Muistatteko sen meitä keskellä kylää kohti rynnäneen koiran, joka omistajansa sanojen mukaan, "uhkailee vaan, muttei se mittään pahhaa tee!" No, suureksi ilokseni, voin kertoa meidän törmänneen heihin - taas. Tällä kertaa koira oli sentään kiinni. Omistajansa vaikuttaa kyllä tosi leppoisalta ja mukavalta mieheltä, juuri sellaiselta jolle koira on enemmänkin paras ystävä kuin työkalu, mutta silti... oltiin siis lenkillä ja nähtiin näiden kahden kävelevän edellä. Hitaasti mutta varmasti lähestyimme heitä ja koiran huomatessa meidät, jäikin tuijottamaan ja odottamaan meitä. Rymppä ei oikein tiennyt olisiko jäänyt leikkimään, juossut pakoon vai yrittänyt katsekontaktia. Mies totesi koiralle heti alkumetreillä, että katsohan nyt, tuolleen sunkin pitäisi kävellä, tuolleen nätisti! Tähän minä heitin, meidän siis edelleen lähestyessämme, että äläs vielä sano ja kuin taikaiskusta, Rymy aloitti sen en-tiedä-miten-päin-olisin-pyörimisen. Aika nopsaan Rymppä näiden riekkumistensa jälkeen palautuu kyllä siihen vierelle, katsekontaktilla namia yrittämään (en oikein tiedä teenkö oikein kuin palkkaan tässä vaiheessa - itse olettaisin, että se on palkanarvoinen juttu kun palaa siihen viereen sen sijaan, että jumittaisi?) vaikka äsken ei kelvannut vaikka kuinka yritin sillä ja puhumalla kiinnittää huomion. Kuunneltiin kuinka mies edelleen selitti koiralleen kuinka tämänkin tulisi käyttäytyä sellaisen ärhentelyn sijaan. Se oli kieltämättä hellyyttävää, kun itsellänikin on tapana puhua Rymylle lenkillä, en vaan voi sille mitään - syy tähän on tosin lähinnä se, että ahdistun helposti tietyissä tilanteissa ja koiralle puhuminen on oivaa sijaistoimintaa ja vie ajatukset muualle.
- Tässä yhtenä päivänä oltiin Miehekkeen kanssa molemmat Rympän kanssa lenkillä. Meitä vastaan tuli kaksi hennonoloista tyttöä suhteellisen suuren koiran kanssa. Tyttö, meidät näkiessään, yritti ensin viedä haukkuvaa koiraa tien toiselle puolelle ja me ajateltiin, että no, kävellään myö sitten vaan ihan "nätisti" ohi. Rymy tietenkin yritti leikkimään vielä tässä vaiheessa, huoh. No sitten tyttö hinasikin koiran yllttäen takaisin sille puolelle jossa me olimme juuri menossa ohi (tai lieneekö ollut niin, että koira hinasi tytön?) ja näytti hetken siltä kuin olisivat yrittäneet lähteä takaisin tulosuuntaansa. Sitten kuitenkin sekunti tämän jälkeen, lähtivätkin tulemaan meitä kohti - tyttö siis maata pitkin vatsallaan raahautuen. Tässä tilanteessa Rymy ei yrittänyt enää leikkimään, vaan ihan selkeästi yritti pakoon tilanteesta. Mieheke meni koiran ja meidän väliin, minä jatkoin hätääntyneen koiran eteenpäin viemistä ja seuraavat kymmenen minuuttia paasasinkin sitten Miehekkeelle kuinka vastuutonta on antaa tuollaisessa tilanteessa, sen kokoinen ja oloinen koira, noin hentokaiselle lapselle lenkitettäväksi. Onneksi ei olleet tämän kylän kaaharipojat lähettyvillä, olisi voinut käydä hassusti. Seuraavana päivänä kun näimme saman koiran, lenkittäjänä olikin tytön kanssa harteikas mies, että pisteet siitä :)
- No sitten eilen - eräässä pihassa on, mielestäni ihan turhan lähellä tietä, samojedi (?) hihnassa. Koiralla on tapana räkyttää meille, mutta ollaan aika hyvin edistytty koirallisten pihojen ohittamisessa. Tässä tapauksessa helpottaa kai sekin, kun kyseinen koiruus on tien toisella puolella ja me kävelytiellä. Yleensä Rymy siis hakee katsekontaktia (hyvin muistaa kaikki pihat, joilta saattaa koiruuksia löytyä, kun alkaa hakemaan kontaktia jo heti talon nähdessään :D), saa namin, ja jatkaa rauhassa nuuskuttelua yms - kyseinen koira on vissiin jopa sen verran tottunut meihin, että yleensä haukkuu meidät vain kerran (ei tee enää samaa palatessamme takaisin päin) jos sitäkään, vaan ei eilen! Koira olikin vapaana ja syöksyi tuhatta ja sataa tielle asti räkyttämään. Ei tullut luokse, mutta säikäytti meidät molemmat aika pahasti :/ Takaisinpäin tultaessa olikin hihnassa ja vaan katseli hissukseen.
- Eikä siinä tietenkään kaikki... Ollaan nyt tosi useasti törmätty lenkillä yhteen halvatun bulldoggiin, useimmiten emännän lenkittämänä. Olen varmaan kertonutkin, kuinka tämä koiruus jää klassisesti keskelle tietä tuijottamaan meidän poitsua, pysähtyy siis jo hyvissä ajoin haukkumaan/örisemään/murisemaan, eikä suostu jatkamaan matkaa ennen kuin me ollaan riekkuen ohitettu. En muistaakseni ole ikinä kuullut emännän sanovan tai tekevän mitään asialle, monsteri siis vaan istuu keskellä sitä tietä ja ärisee meille kuin mikäkin verikoira. Rymy alkuun yritti jäädä tämän otuksen kanssa leikkimään, sitten tuli tälle haukkuminen ja eilen uusimpana muriseminen ja täysräkytys. Tämä yllätti meikäläisen ihan täysin. Rymy yritti jo kaukaa syöksyä koiraa kohti, hirveä murina ja räkytys koko ohituksen, joka ei oikeastaan edes ollut ohitus vaan meikäläinen kiskomassa Rymppää ja ensimmäistä kertaa meidän lenkkihistorian aikana, turhautti jopa niin paljon, että tiuskin Rymylle :O vaikka oikeasti enemmän ärsytti toisen koiran omistaja, duh. Totesinkin Miehekkeelle, että ensi kerralla mekin *kirosanakirosanakirosana* pysähdytään siihen tuijottamaan niitä ja räkyttämään minkä sielu sietää *kirosanakirosanakirosana*. Tuntuu niin ärsyttävältä, että pitää aina itse repiä Rymy ohi... eri asia olisi, taaskin, jos tämä nainen edes yrittäisi tehdä jotain saadakseen koiran huomion tai veisi sivuun, mutta kun EI. Tällaista lenkkikäyttäytymistä aikuisilta ihmisiltä, mä en vaan ymmärrä, ihan oikeasti.
- Lopputulos on, että nyt on pakko taas saada matkaan niin herkullinen ja tuoksuva nami, että oksat pois. Broiskun sydän odottaa pakattimessa sulattamista, varmaan pakko uhrata sille joku meidän oma vanha kattila (meillä kun ei ole tiskikonetta, niin en yleensä koiran pöperöitä tee meidän astioissamme) ja kokeilla onnaisko sen avulla... sen siitä saa kun asuu tämän kokoisessa tuppukylässä, kaupasta löydy edes sopivaa kattilaa silloin kun sitä tarvitsisi, eh.
---
Tänään onneksi Mieheke lähti aamulla poitsun kanssa Viherille riehumaan, niin minä sain nukkua rauhassa ja koira tosiaan juosta sydämensä pohjasta. Jospa tänään illasta lenkkikin onnistuisi paremmin, kun lähtee matkaan asteen verran paremmalla asenteella.
Mainittakoon vielä se, että Rymy on nyt ollut pelkällä raakaruokinnalla about vähän yli viikon, yksi ateria per päivä, ja vatsan toiminta on selkeästi parantunut! Kakka on kiinteää, useimmiten enemmänkin papanamaista niiden entisten isojen ja märkien kasojen sijaan. Voin kertoa, että on muuten paljon mukavampi nyt napsaista kasa maasta matkaan lenkillä! Poitsulla on paino pudonnut hieman, mutta isonnetaan aterioita pikkuhiljaa, että vatsa tottuu isompiin ruokamääriin. Nirsoilua ei ole ollut ollenkaan, eikä oksentelua ellei lasketa sitä yhtä isoa, kokonaista lehteä jonka Rymppä kakoi ylös yksi päivä. Vissiin yritti koira kertoa mammalle, että nyt on taasen kupissa liian vähän rehuja...
Dentastickpötköt kerralla syötynä aiheuttavat meillä muuten löysän vatsan, note to self. Meillä on edelleen tapana jättää Rymylle jotain tekemistä kun poistumme kotoa ja sinä ainoana päivänä kun sai dentastickin, ja oli jopa suostunut sen syömään, vatsa oli sekaisin. Yksinolosta muutoin sen verran, että yleensä meillä on aina TV-taso aidattuna, yksi rottinkilipasto suojattuna sekä kylppärin, vessan ja makkarin ovet kiinni yms kun emme ole kotona, sekä Rymyllä kongi. Nyt ollaan välillä kokeen vuoksi jätetty suojaamatta ja/tai makkarin ovi auki, kun ollaan poistuttu kotoa ihan vaan hetkeksi. Näinä lyhyinä hetkinä Rymy on joko nukkunut tai leikkinyt (yleensä aina poikkeuksetta löhöää sohvalla kun tullaan kotiin) joten ollaan varmaan nyt päästy yli siitä hirveästä tuhoamisesta. Kerroinko muuten jo kuinka olen miettinyt häkin ostoa? Siis sen takia, että kun muutetaan, saisi poitsulle sen oman ns. turvan olkkarin nurkkaan sikälimikäli jatkossakin on tarkoitus pitää makkarin ovet kiinni? Näen mielessäni jo kauhukuvia heräävästä eroahdistuksesta... olen nimittäin lukenut muuton sen joskus puhkaisevan. Vinkkejä, anyone?!
Jaaa siinä varmaan kaikki tällä erää. Puhelimessa olisi pari aivan loistavaa Rymyn kerjäyskuvaa, mutta nyt kyllä laiskottaa liikaa. Mut jos vaikka ensi kerralla muistaisin lisätä, kun olen tälleen julkisesti mennyt ne mainitsemaan :D
