KÄYTIIN VÄHÄN JÄÄLLÄ

(Tai sitten, käytiin vähän leikkimässä hengellämme, eiku) 

Nyt alkuun täytyy sanoa, että mä olen just sellainen outo neurootikko, joka välillä pelkää sellaisia ns. tavallisia asioita, joita monet muut eivät edes tajua pelätä. En mm. ole uskaltanut edes käydä jäällä juoksuttamassa noita otuksia, koska koko ajan takaraivossa mesoaa hissukseen pieni pelko, jonka mukaan ihan kohta pudotaan jäihin tai jotain vastaavaa.

Käytiin siis tänään siskon kanssa lenkillä; käveltiin yhtä suosikkireittiäni eli järven vieressä olevaa tietä pitkin ja huomattiin pilkkijä jäällä. Taisin sanoa jotain siihen tyyliin kuin että olisi kiva joskus mennä jäälle riekkumaan noiden kanssa ja seuraavassa hetkessä löysinkin itseni nimenomaan jäältä, siskon pakottamana. Hui! Koko lenkin ajan sydän hakkasi hulluna ja hyvä etten testamenttia laatinut mielessäni. En tiedä juontaako tuo pelko menneisyydestäni; vuosia sitten setäni nimittäin putosi jäihin ja menehtyi - siitä asti olen vältellyt jäitä hyvin tehokkaasti, ainoastaan kerran olen käynyt Rymyä jäällä juoksuttamassa koirakaverin kanssa, eikä silloinkaan ollut meikäläisen idea. Siitä kerrasta muistan myös sen sisäisen kauhun, kun jännitin koko ajan - sentään silloin ei ollut kevät näin pitkällä, eli pelkokin oli vähän pienempää luokkaa.

Mutta nyt joka tapauksessa sinne oli (taas) pakko mennä, kun sisko kerran pakotti ja olihan se oikeasti tosi mukavaa, varsinkin niinä hetkinä kun unohti pelätä ja keskittyä siihen mitä voisi tapahtua. Oli ihanaa katsoa onnessaan temmeltäviä koiruuksia - sitä riemua, kun oli tilaa juosta ja leikkiä. Ja vaikka ranta asutuksineen oli suhteellisen lähellä, kumpainenkaan ei lähtenyt seikkailemaan kauemmas, eivätkä myöskään lähteneet tekemään tuttavuutta kauempana olevien pilkkijöiden kanssa. Kävelivät koiruudet itse asiassa ajoittain nätimmin vieressä mitä ikinä hihnassa... aika ironista.

Ensi talvena täytyy aloittaa tuo järven jäällä riekkuminen heti kuin mahdollista, jos vaikka saisin aina alkuun kaverin mukaan, niin ehkä se oma pelkokin laimenisi ajan kanssa. Harmi sinänsä, että sisko tajusi tuon jäällä riehumisen vasta nyt, kun kevät on jo näin pitkällä.

Tilasin muuten DG Outdoor Top Shirt -lämpöpaidan Rymylle. Tälleen kevään ja tulevan syksyn lämmin-kylmä-lämmin-eiku -kelejä ajatellen tahdoin tuollaisen pidemmän mallisen manttelin poitsulle, on sen verran kätevän oloinen. Niin ja sitä paitsi, ehkä vähän myös senkin takia kun tuo meidän poitsu on tosiaan keskivartalosta yllättäen vähän miehistynyt, joten vanha mantteli on niinkus ihan hitusen jämpti (huom! edellinen seisotuspostaus)... ja siis, kun kerran vihreitä oli tarjolla niin pakkohan sellanen oli valita. Ei kun siis Rymy tahtoi just sen värisen!

Yritin muuten ottaa kuvia tuolla jäällä. Paino tosiaan sanalla yritin, kun oli vielä kaiken lisäksi kännykkä kyseessä, joten ei meinannut ottaa onnistuakseen. Mutta antaa kai nämäkin jotain osviittaa meidän lenkistä :) Seuraavaksi siis nähdään meikäläisen seurana olleet riemuidiootit: kummitätsy, Rymy sekä Kelju K. Kojootti... eiku vai oliks se sittenkin Coco, kuvien perusteella ei voi olla ihan varma. Nämä kaksi ekaa varsinkin saavat meikäläisen nauramaan, hih.

LUVATUT SEISOTUSPOSET

Rymy, n. 1v ja 8kk. 15kg.

Coco, n. 2v ja 1kk. 12,2kg.

Seisottamista pitää selkeästi harjoitella useammin, Rymy kun ei meinaa millään tajuta mistä siinä hommassa on kyse - tarjoaa tosi hanakasti makaamista ja istumista ja kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä, ei yhtään malttais seistä paikoillaan. Aina kun saat koivet aseteltua suht hyvin ja peruutat kauemmas, poitsu vaihtaa asentoa. Korkeutta ei ole vieläkään mitattu, se pitäisi vielä hoitaa. Ois tosi kiva saada kyllä ihan virallinenkin mitta jossain vaiheessa. Mut hei, mitä te muut ootte mieltä? Näyttääks Rymy vähän liian jämäkältä, joutaisko tuo muidenkin mielestä pienelle dieetille?

COCO AKTIVOITUU N-Y-T - NYT!

 

Eilen, eli torstaina, kummitätsy otti ex-tempore Rympän pienelle lenkille kavereidensa kanssa, jotka tulla tupsahtivat kylään kesken oman lenkkinsä. Se pieni lenkki sitten yllättäen muuttuikin vähän pidemmäksi (vetivät n. 7 kilometrin pätkän, ellei pidemmänkin), mikä oli oikeastaan todella loistava juttu, koska Rymylle tekee niin hyvää päästä selkeästi pidemmille lenkeille - sekä ilman Cocoa. Molempia otuksia en yhtä aikaan jaksa viedä tuntia pidemmälle remmilenkille, selkä ei kestä eikä kyllä hermotkaan, ja muutenkin alone-time + pieni pesäero tekee varmasti nannaa molemmille aika ajoin. Coco ei ainakaan näytä kaipaavan Rymyä mitenkään erityisesti näiden lähdettyä, vaikka tietysti alkuun oli tyttöjen mukaan tunkemassa - en sitten tiedä mikä on meininki neidin ollessa kokonaan yksin, mutta todisteiden mukaan Coco kyllä vaan vetelee sikeitä. Harvemmin on nyt ollut niitä tilanteita, että Rymy jäisi yksinään kotiin, joten Rymyn mielentilasta ilman Cocoa en osaa sanoa mitään - täytyisi ehkä ottaa tavoitteeksi järjestää sellaisia tilanteita vähän useammin, jos vaikka näin kevään tullen jatkettaisiin ahkerammin noita Cocon lenkitysharjoituksia ilman Rymyä.

Sisko siis soitti jossain vaiheessa ilmoittaen heidän olevan nyt sittenkin vähän pidemmällä lenkillä Rymyn vähäisestä vaatetuksesta huolimatta. Lisäksi hän ilmoitti, että aikoo just-nyt-kohta päästää poitsun juoksemaan vapaana eli jos se sitten katoaa niin ei ole hänen syynsä kun hän kerran soitti ja ilmoitti/kysyi lupaa. Sisko pitää kyllä Rymyä välillä vapaana, mutta kuten minä, aina pitää pelätä pahinta! Liikaa samoja geenejä, ehkä.

Hyvin tarkeni Rymy vielä iltasella pienen manttelinsa kanssa; kotiin tuli hyvin tyytyväinen ja väsy koira. Btw, note to self; voisi muutenkin jo käyttää järkeään ja jättää vaatteet kokonaan pois, ainakin jos mittari näyttää tarpeeksi makeita lukemia. Päivällä poitsulla oli Cocon mantteli (joo, se on vähän pidempi selältään kuin Rymyn oma, sekä snadisti isompi, ahem) ja sadetakki tuulelta suojaamassa, mutta puolessa välissä otettiin molemmat turhakkeet kokonaan pois. Coco sen sijaan sai pitää Rymyn syystakin, vilukoira kun on. Niin, ja oli Rymyllä se sadetakki vähän senkin takia, kun se Cocon mantteli on pirtsakan vaaleanpunainen, eikä sisko kestä jos meidän Miehellä on Tyttöjen Hempeitä Värejä ja joku voi vielä nähdä! :D

Ja tälleen välitietona, Rymy niin punnitaan tässä ihan lähiaikoina. Ähäkutti, punnitsin jo! Rymy painaa kotivaa'an mukaan tasan 15kg ja Coco 12,3kg.

Omaan silmään tuo näyttää tällä hetkellä vähän liian jämäkältä, täytyy yrittää vaikka huomenna ottaa seisotuskuvat molemmista - sisko kun yllättäen nukkuu vielä, enkä yksin viitsi alkaa edes yrittämään. Me tehtiin aamulenkki hyvän ystäväni kanssa jo kasin maissa ja riekuin sen jälkeen otuksien kanssa hetken pihalla ennen aamusafkan tarjoilua. Nyt on tunnin verran ollut ihana rauha ja hiljaisuus, mäkin olen saanut ihan omassa ylhäisyydessäni juoda kahvia ilman ainuttakaan keskeytystä! Luksusta. Otetaan tämä muuten tavaksi kaverini kanssa, eli aina hänen mennessään iltavuoroon (joka toinen arkipäivä, sillä vaikka samaa työtä tehdään, hän on eri ryhmiksessä eikä näin ollen tee vuorotyötä), käydään eka otuksien kanssa n.40-45:n minuutin aamulenkki siinä kasin maissa. Vien itse molempia koiria, koska mun mielestä se vielä vaatii harjoittelua, mutta on erittäin kiva ja huojentavaa, kun on se kaveri siinä mukana; jos tilanne iskee päälle, niin voin aina hetkeksi sysätä toisen hihnan luotettavaan kouraan. Enkä siis tarkoita, että pelkästään koirien pitäisi harjoitella yhdessäkävelyä, vaan yhtälailla meikäläisen - hermoilu ja jännitys kuuluvat edelleen niihin pahimpiin "lenkkimokiini", enkä meinaa päästä niistä eroon. Vaikka on se kyllä niin, että positiivinen vahvistaminen toimii minuunkin siinä missä koiriinkin; mitä enemmän tehdään hyviä ja onnistuneita lenkkejä ja ohituksia, sitä iloisemmalla mielellä lähden näille yhteislenkeille molempien kanssa.

Sitä paitsi, kyllähän sen eron huomaa, kun aamulla ollaan tehty se lenkki ja riekuttu - siis verrattuna niihin aamuihin, kun minä en saa itseäni millään hereille, kiukuttaa ja turhauttaa ja väsyttää ja jännittää, ja sitten nämä kaksi vielä ärjyvät, örisevät ja painivat olkkarissa, eikä mikään onnistu. Ei siinä oikeastaan voi koiria syyttää, niinkus yhtään.

Mutta juups, jos olisin tiennyt Rympän ja kummitätsyn yhteislenkin muuttuvan niinkin pitkäksi, oltaisiin ehkä lähdetty Coconkin kanssa harjoittelemaan lenkkeilyä. Ei sillä, että mekään toimettomana oltaisiin vaan odoteltu niitä kotiin, ehei!

Me riehuttiin pihalla pallon kanssa ihan rauhassa, me leikittiin vetolelulla ilman, että joku yritti koko ajan jyrsiä lelua keskeltä kahtia, me otettiin Cocon omia leluja esiin ja annettiin niille kuulkaas kyytiä ja lopuksi me vielä otettiin esiin Rympän vanha aktivointipeli, jonka poitsu selvittää jo sekuneissa, ja kokeiltiin sitä! Ja koska Cocolla ei paljoa tuota extra massaa ole, toisin kuin meidän pullukalla, täytin pelin pienillä juustonpaloilla - kyl ois Rymy ollut kateellinen, jos ois ollut näkemässä... En muista yhtään kokeiltiinko koejaksolla tätä leikkiä, Toton kanssa ainakin kokeiltiin. Coco joka tapauksessa ei alkuun meinannut millään tajuta, että noita juttuja pystyi siirtelemään, meinasi jo ihan kyllästyä joten vähän avitin alkuun, ja siinä vaiheessa kun tajusi mistä on kyse, alkoi hillitön repiminen. Neiti käytti oikeastaan pelkästään kuonoaan - Rymyhän työntää noita aika hyvin tassuillaan. Toisella kierroksella meni jo paljon paremmin, tai siis sujuvammin, edelleen tosi innokkaana yritti saada namit esiin. Kolmannella kerralla laitoinkin sitten noi tötsät, kun vihdoin ja viimein ne kaapista löysin, ja niiden kaatelun neiti hiffasikin samantien.

Loppuun vielä yksi ihmetys. Cocosta lähtee nimittäin ihan sairaan paljon karvaa! Oletan, että neiti vaihtaa kuosiaan kesäkuntoon, ei siinä mitään, mut miten Rymystä ei tunnu lähtevän mitään? Onks tääkin taas joku tyttöjuttu, häh? :D Noilla kyllä on ihan erilaiset karvapeitteet, käden alla sen eron tuntee varsin selvästi, mut silti ihmetyttää. On muuten ihan pirun hyvä, että saatiin vähän aikaa sitten toi nahkasohva, mun kevätallergiat eivät nimittäin ehkä olis kestäneet sitä kangassohvaa ollenkaan.

... jaa. Kello on melkein 11 ja nyt sitten alkoi tää Rymyn päivittäinen pihalle-sisään-pihalle-rumba. Millä sä selität koiralle, että vaikka pihalla paistaa aurinko, se ei vielä takaa et siellä on loikoilulämmintä? :/ Tänään on taas niin vaikeaa olla koira.

Edit. Tälleen postausta itse uudelleen silmäillessä, herää kysymys: mitä ihmeen mönjää meidän uunin ovessa on? Pakko mennä tsekkaamaan...

ULKOPUUHISSA

 

LISÄÄ KUVIA TÄSTÄ PÄIVÄSTÄ LÖYTYY TÄÄLTÄ!

Sinne tulen luultavasti jatkossakin lisäämään nämä miljoonat takapihallariekkumiskuvat, niitä kun kerääntyy kummasti...

Kaksi ensimmäistä kuvaa on editoinut sisko ja kaksi seuraavaa minä, ainakin oma silmä erottaa todella hyvin nuo meidän erilaiset tyylit käsitellä värejä, en tiedä kiinnittääkö siihen kukaan muu huomiota - minä ja mun neuroosit, haha. Onneksi en ole talon ainoa neuroottinen neiti, hmph.

Sisko vietti eilisen koiruuksien kanssa, kun me vanhemmat ihmisorjat olimme molemmat töissä, ja olivat tosiaan riekkuneet pihalla. Sain tässä jokunen aika sitten potkaistua innoissani tuon meidän isomman pallon aidan yli ja käytiin se sitten toissapäivänä (?) hakemassa lenkiltä palatessamme, kun leikkipuistossa häärivät pojat olivat siitä aikaisemmin kiinnostuneita - kuulin heidät ("Hei katsokaa, tuolla on pallo!") ollessani pihalla koiruuksien kanssa, joten hihkaisin aidan yli, että on kuulkaas meidän, ei vaan olla vielä ehditty hakea! Pojat kiltisti jättivät pallomme rauhaan, mutta haettiin se kuitenkin kotiin ihan varmuuden vuoksi ja voi että sitä iloa ja riemua kun kaivattu lelu löytyi! Coco on tosiaan päättänyt, että kaikki pihalla olevat pallot ovat hänen ja Rymy saa ainoastaan joskus sekä hänen luvallaan niihin koskea. Yrittää neiti välillä kuljettaa niitä palloja yhtä aikaakin, toista kantaa ja toista tökkii, fiksu kun on! 

Sisällä meillä ei enää palloja olekaan, ei ollenkaan; ensinnäkin, kaverukset yhteistuumin suolestivat kaksi pehmoista versiota sekä tämän jälkeen jyrsivät Cocon tennispallot, huoh. Toiseksi, vietiin se yksi ainoa ehjä muovinen/kuminen/mikälie pallo (jonka kanssa muuten minäkin lapsena leikin, on isovanhemmiltani saatu) pihalle tässä parisen päivää sitten, ihan vaan tuon meidän palloneurootikon takia - iltaisin ei enää edes "saatu" leffaa katsella sohvalla, kun olisi pitänyt neidin mielestä lattialla istua ja heitellä sitä palloa, jota hän ei suostu pedistään edes tökkäämään heitettäväksi vaan komentaa meitä hakemaan, todella äänekkäästi vielä. Me naiset, ollaan me ihania :D Ekoina päivinä Coco selkeästi etsi roskikseen päätyneitä pallojaan, mutta nyt ei tunnu enää olevan ikävä - onneksi pihalla saa leikkiä pallojen kanssa melkeinpä niin paljon kuin sielu sietää!

Niin, ja vielä itselle muistutukseksi: se ois taas madotuksen paikka! Takapihalla lunta on vielä vaikka kuinka ja paljon, varmaan riittää ensi talvelle asti, mutta tiet ovat jo sulia ja lenkeillä tienvarsilta löytyykin kaikkea varsin mielenkiintoista ja herkullista, kysykää vaikka Rymyltä. Meillähän tosiaan tuo rituaali pyritään hoitamaan syksyisin ja keväisin, joten samalla tietenkin hoidetaan Coconkin madotus ajantasalle :)

KAUNIIT JA ROHKEAT KOIRUUDET

Keskiviikkona joskus kahden jälkeen tiirailin taas kerran ikkunasta koirien ulkotouhuja; aikamoista draamaa, kuulkaas. Ihan kuin olisi Kauniita ja Rohkeita katsellut telkkarista, ei jestas! Rymy oli siis aiemmin päivällä vienyt oman luunsa pihalle, ihan vissiin vaan huvin vuoksi - taas kerran. Tai turvaan, en tiedä. Mut sen mä tiedän, et se on kuulkaas selvä keväänmerkki, kun Rymppä istuskelee pitkät pätkät pihalla ja vie sinne kaikki luunsakin kastumaan, nams!

EDIT. Lisäsin havainnollistavan kuvan, kun sellainen kerran löytyi.

Coco, kuten varmaan olen sanonutkin tuhat kertaa, saattaa järsiä nahkaluita ynnä muita vaikka tunnin putkeen, mutta Rymy on luonnoltaan enemmänkin sellainen vaeltelija. Kantelee niitä ympäriinsä, vähän saattaa jyrsiä jos viitsii ja jättää jonnekin lojumaan, niinkuin piiloon mukamas, jolloin Coco on tietysti heti kärppänä varastamassa herkun itselleen. Rymyn ns. piilopaikat eivät muutoinkaan ole kovin hyviä, tänäänkin kantoi sen sohvan taakse. Muuten hyvä, mutta sohvan takanahan on kulkuväylä eli ei millään tavoin ollut herkku poissa näkyvistä ja sehän käytiin heti varastamassa. Mutta kas vain! Pihalla poitsun tekniikka oli yllättäen toinen...

Rymy nimittäin seisoskeli tai makoili luunsa kanssa vähän matkan päässä neitikoirasta, joka söi omaa herkkuaan ihan tuossa terassin oven edessä matolla, ja aina kun Coco kävi varastamassa Rympän luun, Rymy kävin samaan aikaan napsaisemassa Cocon luun itselleen. Ovelaa, eikö?! Vihdoin koirani osoittaa älyllisiä lahjoja, jes! Kyllä tätä on odotettukin. Ja tälleen se meno siis jatkui, pitkään. Välillä siis seisoivat nokat vastakkain tai vähintään Coco tiivisti tuijotti Rymyä, sitten Coco aina ensin haukahti varoituksen ja syöksyi hakemaan Rymyn luuta, jolloin Rymy haki Cocon luun ja taas sama alusta. Monta kertaa. Kai se sitten oli jotenkin tosi hauska leikki, mene ja tiedä.

Ja sitä paitsi, kuluuhan se energia tuolleenkin, en valita. Varsinkaan kun juuri ennen tätä episodia olin ollut (jo toisen kerran sinä päivänä) koirien kanssa pihalla. Yrityksenäni siis oli riekuttaa ja väsyttää otuksia vielä kerran ennen töihin lähtöä, mutta tällä kerralla joku kaueampaa kuuluva ääni (?) pelotti Cocoa niin, että pallo palautettiin aina terassin ovelle vähintäänkin arkana. Ja Rymyähän ei sillä(kään) kertaa luonnollisesti kiinnostanut mikään muu kuin tuo meidän lahon pensaan tuhoaminen, joka onkin jo aikalailla maan tasalla, sekä tietenkin ne herkulliset kakkapiilot...

PS. Leikitään ettei tuossa kuvassa tiiviste repsota mitenkään rumasti, jooko? Ois niinku uusinnan tarpeessa, joo. Millä järjellä mieheke osti tiivisteen Tokmannista, sitä en tiedä, mutta tässähän sitten nähdään tulos... kaikista parasta on se, että jo äidin asuessa täällä tiivisteet repsotti, eli olisi voinut pienellä päättelyllä tulla helpostikin siihen tulokseen, että ehkä tämä kyseinen ovi karmeineen kaipaa jotain kunnon liimaa kunnollisten tiivisteiden kera, eh. Miehet.

PSS. Neiti on muuten oppinut itse päästämään itsensä takapihalle, jos tahtoo mennä riehuvan Rymyn seuraksi. En yleensä laita terassin ovea kunnolla kiinni jos koira on pihalla, joten ei muuta kuin kunnon ponkaisu ovea vasten ja sehän työntyy auki. VAPAUS, JEE! Sisäänpäin ei sitten samalla tekniikalla pääsekään, valitettavasti, sillä Cocon mielestä on ihan parhautta tulla n.5-10 minuutin välein sisään tarkastamaan tilanne. 

Ja vielä kerran... jos joku ihmettelee, tunniste-lista tuossa vieressä ärsyttää mua niin vietävästi, että se aina välillä saattaa kadota kun tuskailen noiden tunnisteiden kanssa... Näin kevään tullen mulle iskee aina kauhea halu käydä kaikki tunnisteet alusta asti läpi ja tehdä "tarvittavat" muutokset eli varmaan tässä joku ilta ne taas muuttuvat kokonaan. Olen hullu, tiedän.