IHMETELLÄÄN YHDESSÄ

Tänään ollaan taas ihmetelty vähän kaikkea ja opittu paljon uutta, ihan jokainen.

Yöllä ihmettelin kahdesti, miksen ollut vieläkin nopeampi - miten en tajunnut reagoida heti kun Coco nousi ylös pedistään vaan vasta kun neiti oli jo poistunut huoneesta. Neitihän suunnisti tietenkin pissalle, samaan kohtaan kuin aina, tavat ovat tällä pienellä tiukassa. Yöllä Coco ei vissiin edes käy oven edessä ihmettelemässä kun tietää, ettei kukaan ole näkemässä, koska loppujen lopuksi aika nopsaan meikäläinen sieltä sängystä ylös syöksyi. Päivisin Coco kun nykyään osaa eleillään kertoa, että tahtoo ulos. Kerran tai pari, on neiti jopa vinkaissut.

Coco ihmetteli tänään vieraita ja Rymy ihmetteli Cocon ihmettelyä - olivat jopa niin pelottavia neidin mielestä nuo vieraat, että niille piti murista heti ja kiertää todella kaukaa. Tai no, ainoastaan miesvieras oli pelottava, tälle piti äristä jos lähelle uskalsi, kun taas miehen puoliskoa ei oikeastaan edes huomattu. Lisäksi neidin oli ihan pakko tunkea syliini turvaan ja/tai piileskellä jalkojeni takana, mikä oli ihan uutta meikäläiselle. Lopuksi neiti uskalsi käydä vähän nuuhkaisemassa, kylläkin, ja kovasti tästä kehuttiin. Samana iltana tuli toinenkin miesvieras kylään ja alun murinan jälkeen tätä uskallettiin käydä nuuskimassa enemmänkin. Tämän miehen Coco oli tavannut ennenkin, joten jännä, että silti piti murista ja jännittää, mutta nopeasti se neiti kyllä sitten tälle ihmiselle lämpenikin. Tiedä sitten olisiko ensimmäisen miesvieraan kohdalla ollut tuo henkilön puheen äänekkyys yksi tekijä... muistaisin kertoneeni teille, miten äitini entinen miesystävä tuli meille tässä yhtenä päivänä kylään ja normaaliin tapaansa käveli suoraan sisään. Cocohan ei tätä huomannut heti koska oli pää peiton alla piilossa, vaan vasta kun mies alkoi puhumaan, joten tiedä sitten jäikö tästä vieraasta jotenkin "paha" maku suuhun... katsellaan ja harjotellaan, askel kerrallaan.

Metsälenkillä Coco ihmetteli tuoksuja ja Rymy Cocoa, sekä kaikkea mitä Cocokin ja toisinpäin. Me taas miehekkeen kanssa ihmeteltiin miten hienosti molemmat koirat tulivat käskystä luokse - ja välillä jopa ihan itsestään, käskemättä. Ihmeteltiin miten hienosti pitivät sopivaa välimatkaa yllä, sekä näköyhteyttä. Melkein 90% ajasta olivat hienosti kontaktissa, niin sanotusti, tiesivät täsmälleen missä me ihmisorjat mentiin.

Rymy ihmetteli aika paljon otusten jälkiä ja Coco muun muassa ihan hemskutin isoa keppiä, joka ei millään lähtenyt hänen matkaansa, vaikka neiti kuinka yritti sitä komentaa. Meitäkin komensi, heittäkää nyt jo, perskules! Ja mehän heitettiin. Hetken aikaa annettiin lapsen telmiä ja kun jatkettiin matkaa, Coco ei heti tiennyt pitäisikö lähteä meidän matkaan vai yrittää raahata kepukkaa mukaansa. Lähti peräämme, sitten ryntäsi kepin luokse vinkuen ja haukkuen, ja sitten taas säntäsi meidän matkaan kun kadottiin mutkan taakse. Meitä nauratti ja Rymyä ihmetytti. Cocoa ketutti, luullakseni, kun jäi moinen hienoakin hienompi keppi keskelle polkua, ypöyksin!

Tehtiin muuten sellainen poikkeus tänään, että ajettiin ihan tuon lenkkimetsän viereen sen sijaan, että oltaisiin kävelty kylän läpi - ennenhän asuttiin sen naapurissa, joten autoilu olisi ollut aika turhaa. Ajateltiin, että tälleen Coco ja Rymy saavat molemmat hyviä kokemuksia autoista, eikä kohdekaan olisi aina tuo iänikuinen Viheri. Molemmat istuivat takapenkillä omissa valjaissaan (todettiin tänään ihmetellen, että se koiran turvavyön osa jonka ei pitänyt sopia volvoon, sopii, joten tänään Coco oli ekaa kertaa turvavöissä) ja minä keskellä Cocoa ajatellen, vähän niinkuin henkisenä turvana. Kun saavuttiin hallin pihaan, johon auto siis jätettiin, päästettiin Rymy autosta ulos ekana, kuten aina. Cocon kanssa ollaan harjoiteltu odottamista - tosin meillä käskysanana toimii tietyisä tilanteissa "paikka". Coco on oppinut sen vähän niinkuin vahingossa Rymystä mallia katsomalla, joten sitä käytetään esim. autossa. Autoon Coco tulee jo vähän reippaammin, ei tarvitse enää kantaa auton viereen ja/tai nostaa ja menomatkalla läähätys vähenee kerta kerralta. Kotimatkalla neiti tunkee aina päänsä kainalooni ja vetää sikeitä, Rymy taasen tykkää useimmiten katsella maisemia, ellei ole ihan naatti. 

Metsästä jatkettiin matkaa autolle kävelytietä pitkin ja harjoiteltiin remmilenkkeilyä. Rymy osasi namien avulla kävellä todella nätisti hihnassa ja Cocokin tajusi jutun juonen aika nopeaan. Iltalenkillä otukset kävivät kummitätsyn ja tuon jälkimmäisen miesvieraan kanssa, eikä Coco ollut kuulemma vetänyt yhtään. Rymystä en edes tajunnut kysyä. Anyway, kun päästiin takaisin autolle, Coco saatiin ongelmitta autoon ja Rymy osasi hienosti vapaana odottaa auton vieressä niin kauan, että sain itselleni turvavyön ja hyppäsi käskystä viereeni. Kotiin kun tultiin, en edes vaivautunut laittamaan Rymylle kaulapantaa vaan päästin ulos autosta ja eikös poitsu kipittänyt ihan suoraan sisään Cocon perässä. En olisi uskaltanut tehdä noin, tietenkään, jos lähellä olisi näkynyt elämää. Kasvatan luottamustani meidän poitsuun tälleen pienissä erissä, hah. Olin kyllä molemmista otuksista sanoinkuvaamattoman ylpeä tuon lenkin jälkeen, ihan totta.

Ai niin, lauantaina käytiin taas Viherillä ihmettelemässä lapsia ja liukureita. Tai no, Cocohan ei edes huomaa moisia, juoksee vaan lelunsa perässä, mutta Rymy ihmetteli pitkään jotain näkymätöntä, katseli kauas äärettömyyteen ja vaan pohdiskeli. Sen verran tuttu paikka, että uskaltaa ottaa meistä etäisyyttä ja katsella meitä kauempaa. Perään tietenkin lähtee, jos liian kauas mennään, mutta ei tarvitse enää koko ajan nyhjätä jaloissakaan tai viihdyttää. Onkohan mun pienestä tulossa aikuinen, ihan oikeasti? Lapsien mielestä nuo otukset ovat ihania ja he jaksaisivat heittää leluja koiruuksille vaikka ajanlaskun loppuun saakka. Onneksi Coco jaksaa noutaa sitä suurinpiirtein yhtä kauan, Rymy kun keksii aina parempaakin tekemistä, varsinkin jos ei ole namia tarjolla, möh. Eskariakaan ei pelota, tai jännitä, koirat niin paljoa - uskaltaa kumartaa ja antaa naamansa pusutettavaksi, uskaltaa ottaa maasta lelun säpsähtämättä ja säikähtämättä jokaista koiran liikahdusta. "Mua ei enää pelota yhtään, koska sä neuvoit mulle miten pitää olla ja että ne vaan leikkii keskenään, kun ne pitää ääntä! Kato nyt, taas ne tuolla väittelee", höpötti eskarilainen, kun koirat kävivät keskustelua siitä kummalle se pieni vinku Cocon suussa kuuluikaan. Meillä on nyt muuten kolme pientä vinkua, yksi pihalla, yksi sisällä ja yksi autossa - ja ne ovat kaikki Cocon, ainakin hänen mielestään. Enhän mä voinut vastustaa sitä edellisen postauksen naamaa, pakko oli pistää mieheke hakemaan pari lelua lisää...

Cocoa nyt hemmotellaan muutenkin sikälimikäli ihmettelette ;D Tai no, se on vähän 50-50: Rymy saa aina vähän juustoa kun leipää teen, tai kananmunaa jos sitä leivälleni heitän, kun taas Coco ei, koska ei ole vielä tajunnut sen olevan mahdollista enkä tahdo opettaa neitiä kerjäämään. Coco sen sijaan saa tulla syliini makaamaan vaikka olisin pöydän ääressä sikälimikäli en syö, Rymylle tätä taasen ei sallita koska ei mukamas osaa itse hypätä vaan pitäisi nostaa ja koska on hitusen neitikoiraa isokokoisempi...

Ja hei, sitäkin meikäläinen muuten ihmettelee, että  miten tänne on eksynyt noin paljon uusia lukijoita noin lyhyessä ajassa?! Kiitos ja kumarrus vaan kaikille, jotka jaksavat näitä meidän varsin arkisia postauksia lukea ja vielä isompi kumarrus niille, jotka jaksavat ja uskaltavat joskus jotain kommentoidakin. Välillä tuntuu, että muiden blogeihin verrattuna meidän elämä on aika tasapaksua, ellei suorastaan tylsää, mutta ehkä yksi sellainenkin blogi mahtuu tähän maailmaan, eiks jeah? :D

(Tässä vielä ne pari pakollista ja kämäistä kännykuvaa, sooori. Rymystä on napsittu paljon kuvia, mutta jostain syystä se näyttää aina zombie-hirviöltä niissä, lisään loppuun yhden, että ymmärrätte miksi en postaa niitä tällä kertaa enempää...)