MITEN TÄMÄNKIN KUVAN VÄRITÄT?

 (kuvat 12.8.12)

Olen toitottanut tätä ennenkin, mutta kun se ei vaan lakkaa hämmästyttämästä mua. Siis se, kuinka oman pääkopan sisäinen mielentila voi vaikuttaa lenkkeihin.

Otetaan esimerkkinä tiistai. Ensinnäkin, ihmiset aina huokailevat kuinka välillä on huonoja päiviä, mutta kukaan ei koskaan myönnä ärtyneensä todella, tai tehneensä mitään, minkä toivoisi voivan ottaa takaisin. En tiedä tekeekö tämä sitten minusta ihan surkean koiranomistajan, mutta...

En ole selkäkipujen takia saanut moneen viikkoon kunnolla nukuttua, joten olen ollut tosi hidas aamulla - siis sängystä nouseminen on ollut ihan tuskaa, kun väsyttäisi ja väsyttäisi, ja silti koko ajan selkään sattuu eikä saa nukuttua vaikka tahtoisi. No eilen Rymy sitten aloitti yhdeksältä vinkumisen, koska poitsuhan harvemmin suostuu enää edes pissaamaan takapihalle. Pidättää mieluummin vaikka sen 12 tuntia jos pakko on. Itsellä oli harvinaisen huono aamu, jo pelkästään tuon kivun takia, eikä kaksisuuntainen mielialahäiriö ainakaan asiaa auttanut, joten tein ensimmäistä kertaa tuon koiran suhteen jotain, jonka toivoisin pystyväni muuttamaan: huusin. Yritin kauhealla vaivalla heittää lenkkikamoja ylle, Rymy vinkui jaloissa, oli kaulurinsa kanssa koko ajan tiellä ja vinkui ja mua ketutti niin maan perhanasti, että ihan oikeasti vajosin niinkin alas, että huusin pariin otteeseen, käskien lopettamaan, minkä sinänsä jo siinä tilanteessa tiesin aivan turhaksi, koska eihän pieni tiedä mitä se lopeta tarkoittaa. Hämmentyi kyllä sen verran, että hetkeksi hiljenikin. Tämän jälkeen ahdistuin tietenkin itse, ja huudosta ja mun ahdistumisesta ja melkein-itkusta ahdistui sitten myös tietenkin Rymy, sen näki ihan selvästi toisen käytöksestä. Ja se suututti mua vaan enemmän, se mun oma mokani.

Mitään en kadu, siis siinä asiassa, että tuon pienen otuksen olemme omaksemme ottanut, mutta sitä huutamista kadun kyllä. Takaraivossa kuului kuitenkin koko ajan ne järkisyyt; toisella on pissahätä ja kakkahätä ja kauluri joka kiusaa, sekä rupi jalkovälissä joka varmasti kutittaa, joten onko ihme jos vingututtaa?! Mutta jotenkin itse ei vaan ollut siinä mielentilassa, että olisi jaksanut ymmärtää. Ja ulos kun päästiin niin Rymyhän höyryjunana veti yhdelle vakkaripaikoistaan ja tuli muuten niin pitkä pissa kuin vaan olla ja voi. Ja sai vielä kolmet pienet kakatkin aikaan lenkillä, että ei tosiaan ihme, että vinkui. Tänään totesinkin Rymylle hymyssä suin, että vaikka mamma eilen olikin ihan tyhmä ja sanoi että saa sitten luvan tulla monet kakat kun noin hirveesti vinguit, niin tänään ei sitten tarvii ottaa uusintaa vaikka hetken ehditkin vinkumaan, jooko?

No, palatakseni eiliseen; soimasin sitten tietenkin itseäni asian tiimoilta koko lenkin ajan, väsytti ja kiukutti ja sattui selkäänkin, ja lenkillähän Rymy oli aivan hirveä; veti, veti, veti, syöksyi, poukkoili, murisi toiselle koiralle jne. Hieman samoilla linjoilla oli kuulemma ollut iltalenkilläkin, ainakin miehen sanojen mukaan, tosin ei ollut murissut vaan vastannut haukuntaan ja yrittänyt leikkimään (se on tosiaan se yksi koira, jolla Rymyn kanssa ei näköjään kemiat kohtaa). 

Tänään sitten avasin poitsulle oven heti aamusta, että pääsi pihalle aurinkoa palvomaan ja ajoitin oman sängystä nousemiseni niin, että kun kuulin poitsun tulevan sisään, nousin samantien, eikä näin ollen Rymppä edes ehtinyt vinkumaan. Olisin toki paljon mieluummin jäänyt sänkyyn, kun en viime yönäkään nukkua osannut, mutta ehkä siitä huutamisesta jäi sen verran käteen, että muistin taas miksi tietyissä tapauksissa kuuluu koiran hyvinvointi ehdottomasti laittaa omansa edelle. En halua enää ikinä tuntea samoin kuin eilen - niin syylliseltä.

No, kyllähän Rymy hetken ehti sitten tuoss aamulla vinkuakin, siis siinä vaiheessa kun taas kerran etsin lenkkivaatteitani jotka aina mystisesti katoavat päivän aikana, ahem, mutta ymmärsi hyvin pian mitä olen tekemässä ja odotti nätisti. Lenkillä ei vetänyt ollenkaan noita alkumetrejä lukuunottamatta - vakkaripaikalla tuli taas sellainen minuutin pissa, joka tuntui tosin kestävän ikuisuuden. Koko lenkin ajan käveli nätisti vieressä, otti tosi hyvin katsekontaktia, pysähtyi ennen suojatietä pyynnöstä, ylitti lähes kaikki tiet hyökkimättä ja jos meinasi lähteä homma käsistä, namin avulla palautui muisti äkkiä. Koiria ei tullut vastaan ja ehkäpä hyvä niin. Yksi asia haltuun kerralla. Kyllä se nenä vieläkin viipotti maassa ja kaikki eteen sattuva piti ottaa suuhun, mutta silti sitä merkkailua oli paljon normaalia vähemmän, eikä tarvinnut kuin vähän houkutella niin matka jatkui. Ja kun hihna kiristyi, hienosti poitsu osasi hidastaa. Pariin kertaan oli pakko pysähtyä ja pariin otteeseen ohjasin takaisin vierelle. Rymyllä oli myös vissiin nälkä, koska lenkin saldoksi saatiin tällä kertaa neljä syötyä perhosta. En tiennyt olisiko pitänyt hävetä vai nauraa kun poitsu loppumatkalla vähän väliä sinkoili perhosten perään :P Yritä siinä sitten komentaa, kun toinen näyttää niin höppänältä.

Voihan se olla, että oli myös niin lämmin, ettei Rymppä jaksanut riehua, mutta niin tai näin - tämän kaltaisiin lenkkeihin pyritään, tällaisia niiden kuuluisi ollakin. Tähän sopii niin hyvin nuo Stellan sanat; toiset päivät ovat parempia kuin toiset, kyllä sen ymmärrän, ja kovin paljon on myös itsestäs kiinni, miten tämänkin kuvan värität. Ihan varmasti se koirankin mielentila ja tietyt jutut (onko päässyt edellisenä päivänä juoksemaan, mitä tehty ennen lenkkiä jne) vaikuttavat asiaan, mutta pitäisi vaan useammin muistaa, että niin paljon riippuu siitä omastakin mielialasta ja nimenomaan siitä omasta asenteesta.

Pitää vissiin kirjoittaa lappu oveen, että lähtiessään muistaa yrittää olla optimistinen ja ajatella ainoastaan iloisia, hyviä, mukavia ja kauniita asioita, eikä siis ollenkaan sitä, miten mieheke meni vaihtamaan meidän auton moottoripyörään... Nii.

Kuvat siis viime viikon sunnuntailta, kun käytiin kastraatiota edeltävänä päivänä vähän riekkumassa tuolla ex-metsässä kera kummitätsyn. Sehän siis OLI ihan metikköä kun tänne muutettiin, mutta tossa kesällä harvensivat sitä aika paljon asutusten väliltä. Sinänsä kiva, väheni vähän hyttyset kun metsään vievän polun alkuosaan paistaa mukavasti aurinko :)