PIENESTÄ ISOKSI?

Moiks! Taas on aika mennyt niin, ettei ole ehtinyt päivittämään ollenkaan. Tai no, itse asiassa, täytyy myöntää, että on ollut sen verran stressiä päällä (tästä postauksen lopussa lisää), että kaikki aika mitä en ole viettänyt koiran kanssa, on mennyt tahkotessa the Sims 3:sta - kas siinä peli, jota pelatessa ei tarvitse ajatella mitään omia ajatuksia eikä näin ollen murehtia mistään.

Mutta nyt oli ihan pakko vähän irrottautua kaiken maailman Sims!Tapioista ja Sims!Eerikeistä, koska - voitteko kuvitella - mun pieni pentuni on varmaan kasvamassa isoksi :O - kauhea järkytys tälle mammalle, sehän on vasta "jotain 8kk!". Itse asiassa, täytyy oikein kirjoittaa lista, että saan kaiken varmasti ylös (voin sitten myöhemmin lueskella nostalgisena ja itkeä vollottaa, haha).

Suurin muutos on ollut havaittavissa lenkeillä;

1. Voin kertoa, että siinä missä yhdessä vaiheessa Rymyn hihnan nähdessään syöksyi sohvalle makaamaan, nykyään poitsu päivystää pannan ja hihnan laiton jälkeen jaloissa, ihan kirjaimellisesti ja just niin kauan, että ollaan pihalla - tulee sellainen olo, että poitsu kuvittelee meidän/meikäläisen yrittävän lähteä ilman sitä, vaikka se hihna onkin jo kiinni. Rymy on jopa oppinut pyytämään lenkille. Tämän se oppi yhden viikonlopun aikana, kun siskoni vei suhteellisen säännöllisiin aikoihin Rymppää kahdesti päivässä ulos, mitä meidän kahden Ihmisorjan työkuviot taas eivät oikein salli. Lol joku säännöllisyys, ahem.

2. Rymyllä ei ole ikinä ollut tapana haukkua muille koirille, ei lenkillä eikä leikkiessään, ei edes silloin kuin toiset räkyttävät sen kaksi tuntia putkeen, joka sekin on koettu. Tietyllä lenkkipätkällä meitä vastaan tai meidän edessä/takana tulee hyvin usein sama parivaljakko, vanhempi mies pienehkön pystykorvaisen koiransa kanssa. Itsellä on sellainen olo, että nyt lähiaikoina Rymy on alkanut entistä enemmän venkoilemaan kaikenlaisissa ohitustilanteessa, lähinnä koska tämä parivaljakko (kuten nähtävästi kaikki muutkin tämän kylän koiranpissattajat) AINA pysähtyy jo hyvissä ajoin jääden odottamaan meidän ohitusta ja Rymy vissiin kokee sen vähän jännäksi (yhtään en ihmettele, paikallaan seisova, tuijottava ja yleensä vielä muriseva koira kun ei itseäkään miellytä) - Rymy ei oikein näissä tapauksissa tiedä pitäisikö pysähtyä leikkimään vai mitä tapahtuu, ei silloinkaan vaikka koira nätisti vain istuisi ja katselisi meitä. Pysähtynyt koira saa toisin sanoen usein Rymyn riekkumaan hihnassaan suuntaan ja toiseen, mikä sinänsä ei vielä ole aiheuttanut vaaratilanteita, mutta odotan sitä päivää kun meidän takaa tuleekin tällaisessa tilanteessa perus koiria ällöävä pyöräilijä, joka ihan surutta ajaa päälle asenteella mitäs olitte keskelle tietä, perkele.

--- ANYWAY, tällä samaisella pystykorvalla on melkein aina tapana siis joko haukkua tai murista (tai syöksähdellä päin), kun ei uroskoirista pidä (Rymyä tuntuu sietävän paremmin kun on pentu - omistajansa yhtenä kertana ihmetteli asiaa). Lisäksi kun vastaantulijat eivät KOSKAAN voi koiransa kanssa kävellä tien oikealla puolella, tai siis siten, että vastakkain tullessamme molemmilla olisi koira siellä ojanpuolella, vaan parhaimmissa tapauksissa flexissä räyhäävä koira istuu melkein keskellä tietä odottamassa meitä, ikään kuin vaanien. Nyt yhtenä kertana Rymy siis tosiaan haukkui tälle koiralle - ei montaa kertaa (okei, laskin, haukkui kolme kertaa) mutta sen verran kovaa ja äkäisesti kuitenkin, että minä itsekin aivan täysin yllätyin. Siinä vaiheessa ajattelin hiljaa mielessäni kilauttavani ET:lle ja pyytäväni palauttamaan koirani. 

3. Taitaa se viehevietti täälläkin heräillä näin kevään kynnyksellä. Lintuja ja lentäviä lehtiä ei nimittäin enää juosta karkuun vaan lintuja välillä jopa tuijotetaan ja lehdet yritetään ottaa kiinni, melkeinpä aina - yksi lenkki saattaa pitää suhteellisen monta "ihanaa" nykäystä sisällään, kun Rymy päättää yrittää tien toiselle puolelle jonkun liikkuvan perään :/

4. Lenkeillä nenä on nykyään vähän väliä maassa kiinni - Rymy on sinänsä tosi jännä lenkitettävä, että välillä kävelee pitkiä matkoja ihan vieressä tosi nätisti ilman mitään, muut koirat ohitetaan aivan nätisti, mitä nyt vähän kurkitaan eikä jokaista vastaantulijaa yritetä nuuskuttaa... ja sitten on niitä päiviä, kun joko nenä ei nouse maasta kertakaan tai hihna on koko ajan niin kireällä, että tuntuu kuin käsi lähtisi irti ja kaikki, SIIS KAIKKI kiinnostaa - niin lehdet, koirat, ihmiset, pyörät, rattaat, autot kuin roskatkin. Rymy ei myöskään enää tunnu ymmärtävän, miksi vähän väliä pysähdellään vaan on ottanut tavaksi, että jos hihna on kireällä kun pysähdytään, pyörähtää ympäri, kävelee viereen ja taas kun lähdetään niin jatkuu veto, välillä jopa suorastaan syöksähtää eteenpäin. En oikein ymmärrä enää itsekään miten saisin pojan tajuamaan, että en pysähdykselle hae sitä, että tulee viereen, vaan sitä että hihna löystyy! Sen verran olen pannut merkille, että yleensä vetää enemmän kotiin päin tai jos lenkille mentäessä on esim. kakkahätä.

---
Olikohan vielä jotain kertomisen arvoista, muuta kuin, että meillä on näillä näkymin elokuussa muutto edessä ja nyt jo vähän jänskättää, että miten Rymy tämän vaihdoksen tulee ottamaan - perheemme numero kun lisääntyy yhdellä, mutta ei sen takia, että olisin raskaana ;), vaan sen takia, että sisko liittyy ihan virallisesti joukkoomme. Ja kämppä johon muutamme on tuttu (eli äidin), kun siellä vieraillaan suht usein. En sitten tiedä onko parempi että on tarkoitus muuttaa periaatteessa tuttuun kämppään, joka kuitenkin remontoidaan ja vaihtaa näin ollen näköään ja hajujaan (hämmentääkö poitsua? tuleeko se kuuluisa ero-ahdistus?), vai olisiko parempi (koiran kannalta) muuttaa kokonaan uuteen paikkaan josta tehdä koti? Turhahan sitä on toisaalta jossitella, nyt mennään näillä.

En muuten millään saa Rymyä oppimaan peruuttamista. Alunperin se oli tarkoitus opettaa ja yritinkin (mutta luovutin), sitten yhdessä vaiheessa totesin, että ei kai me sitä käskyä tarvita ja nyt tässä parin kuukauden aikana olen tullut siihen tulokseen, että perskules, kyllä se todellakin tarvitaan, koska Rymy kuuluu tähän kuuluisaan MITÄ-MISSÄ-KOSKA-MUN-ON-PAKKO-PÄÄSTÄ-KATSOMAAN -pentukastiin ja hyvin usein käy niin, että Rymy on nuuskivan kuononsa kanssa tiellä, eikä millään ymmärrä mihin suuntaan pitäisi mennä, kun "pois" yleisesti ottaen tarkoittaa, ettei ole väliä minne menee, kunhan menee ja välillä taasen on aika tärkeää, että poitsu nimenomaan peruuttaisi.

"Siis mihin mun pitäis mennä?"

Ai niin! Maanantaina olin pitkän illan töissä ja Puoliskolla oli tuttuun tapaan junnujen harkat sekä omat paloharkat illalla töiden jälkeen, joten pyysinpä siten mutsia ottamaan Rymyn hoitoon. Olin ensin väsyttänyt pojan hyvin yli tunnin lenkillä ja lenkiltä tarttui matkaan samassa rivarissa asuva tuttu koululainen, joka sitten tulikin luvan saatuaan meille hetkeksi. Rymy oli lenkin jäljiltä ja tytön kanssa riehuttuaan niin poikki, että sammahti ennen kuin vieras oli ehtinyt edes lähteä ja näin ollen säästyi sohvakin - oletan, että sen hetken mitä joutui olemaan yksin ennen kuin äiti miesystävänsä kanssa poitsun haki, koiruus veti suosiolla unta palloon. Puolisko haki otuksen kotiin ennen yhdeksää ja minä tulin vasta kympiltä ja oli muuten pikkaisen erilainen vastaanotto kuin yleensä. Normaalisti yritän olla kiinnittämättä Rymyyn mitään huomiota kun tulen sisään, mutta poitsu silti vikisee jaloissani ihan heti kun tuulikaapista ulos pääsen, yrittää nuuskuttaa joka vaatetta ja kohtaa, hyppii naamaa nuolemaan yms. Maanantaina oli niin väsy koira, että kun meikä tuli kotiin, koiruus taisi yrittää kerran nuolaista naamaa ja sen jälkeen pistikin itsensä maahan jalkoihin makaamaan ja odotteli vaan rapsutuksia :D Yleensä ainoastaan yksi asia saa Rymyn tervehdyksen laantumaan...

Ensin on ihan pakko päästä halaamaan, tassut halattavan kaulan molemminpuolin - vasta sitten voi palata lelun luokse.