SE ON TÄTÄ JA TÄÄ ON SITÄ.

Viiden aikaan aamuyöllä, tämä hullu seisoo takapihan ovella ja kuikuilee pimeyteen. Päällä ei ole kuin yöpaita, hytisyttää, eikä koiraa näy missään. Aika kuluu. Mietin jo hetken, onko joku saatana käynyt kidnappaamassa mun otuksen pihalta ja melkein hätäännyn - puoliunessa kun ihminen saa mitä ihmeellisimpiä ajatuksia. Sitten näkyy liikettä, vähän valkoista marjapensaan alla, jossa toinen, tod näk myöskin kylmästä hytisten, iloisena mussuttaa marjapensaan oksia. Ja minä kun luulin tätä pikapissatukseksi...

Kuuden aikaan samaisena aamuna, herään horroksestani siihen, kuinka tuo rakkauspakkaus räksyttää aidan vierellä kuin mikäkin piski. Tältä varmasti tuntuu äideistä ja isistä, joille poliisi soittaa ja kertoo lapsen löytyvän putkasta. Komennan miehekkeen ulos, kun ei itse ole tajunnut mennä katsomaan mitä siellä tapahtuu. Luulin, että hän sai kantaa poitsun sisään, mutta eilen illalla selvisi, että Rymy olikin tullut ihan itse kutsusta. Edistystä kai sekin.

Tänään olin sen verran ilkeä, etten edes päästänyt poitsua pihalle aamulla ennen kuin olin saanut itse itseni ylös ja jotenkuten vaatetettua. En kuulu niihin, jotka antavat koiran räkyttää pihalla, huudellen kauempaa hentoisesti jotain siihen suuntaan kuin "hei, älä viitsi!" jne. Jos meidän poitsu räkyttää pihalla, sitä kielletään ja jos ei usko, se haetaan pois. Vaikka välillä se meinaa olla aika hankalaa, kun pyrin nimittäin siihen etten ikinä juokse pojan perässä, mutta vinttikoirahan osaa olla melkoisen sutjakka liikkeissään...

Meillä on siis tosiaan aitavahti , huoh. Joka kerta, kun aidan ohi menee koira, Rymy räkyttää raivokkaana tuolla portin luona - ja joskus muulloinkin. En oikein osaa sanoa, onko se räkyttäminen enemmän sellaista iloista "tule leikkimään mun kanssa!" -räkyttämistä, mitä se ihan selkeästi oli alussa, vai ei, mutta ainakin yhden kerran olen Rympän kuullut ihan murisevan. Naurettavinta koko jutussa oli se, että tietä pitkin käveli tällöin pienen pieni bulldoggipentu, joka pelkäsi Rymyä ihan kuollakseen. Kyllä kai tuollaiselle kannattaakin murista?! Joskus taas aidan takana ei näy mitään, eli en edes tiedä mille Rymy näissä tapauksissa haukkuu, lienee kai nähnyt jotain kauempana mitä itse en havaitse. Vanhassa pihassa Rymy on haukahtanut ehkä pari kertaa ja nekin vasta ensin aloitettuaan tuon aitavahtimisen tässä pihassa.

Lenkeillä ainakin on selkeää epävarmuutta havaittavissa. Jos mennään vähän tuntemattomampaa pätkää, Rymy kävelee tosi hissukseen, ihan meikäläisen jalan vieressä, namit ei kelpaa ja pysähtelee vähän väliä tuijottamaan kaukaisuuteen? En tiedä pitäisikö näissä tilanteissa antaa pojan rauhassa katsella ja tutkiskella ja tulla siihen tulokseen, ettei mitään hätää ole, vai yrittää vaan reippaasti eteenpäin - Rymyä kun yleensä lenkeillä vie edelleen nenä eteenpäin ja ollaan yritetty tästä tavasta eroon. Toiset koirat ohitetaan vaihtelevasti; joillekin saatetaan haukkua ja niitä taasen yritetään karkuun, jotka meille haukkuvat. Joskus namin avulla mennään suht hyvin, välillä namitkaan eivät kelpaa. Ja sille yhdelle bulldoggillehan muristaan ja räksytettään ihan kuin viimeistä päivää, oli namia tarjolla tai ei. 

Siispä ajattelin seuraavaksi etsiä tietoa koiran itsetunnon parantamisesta, jos sen harjoittaminen vaikka auttaisi myös? Vinkkejä, linkkejä? Varmaan myös meidän kontaktia pitää parantaa, vaikka olenkin aina luullut sen meillä olevan tosi hyvä :/ Väittäisin kyllä edelleen, että tällä muutolla on tekemistä asian kanssa. Nyt asutaan ns. uusilla huudeilla, vaikka ollaanhan me täällä vierailtu paljon ja lenkkeiltykin lähistöllä varsin ahkeraan, mutta olihan tämä silti suurehko muutos meille kaikille. Sitä paitsi, ihan kotonakin, stressikäyrä taitaa meillä Ihmisorjilla olla tällä hetkellä ihan liian korkealla ja pinna kireällä, kun vielä on niin paljon pientä puuhaa ja tekemistä. Se sitten taas näkyy äksyilynä ja sanasotina, typeränä kiukkuamisena. Taitaa näkyä meidän tunnetilatkin nyt liian vahvasti myös koirassa, mene ja tiedä. Jospa se tästä. 

Ja PS. Tää on tätä koiranomistajan arkea... Olipa eilen Rymppä sitten huomannut tuon ei-vielä-kokonaisen muovimaton reunan ja miehekkeen suureksi iloksi vähän järsinyt sitä, ehhehhee... Oli työntänyt itseään ikkunan alla olevan tv-tason taakse, jota emme siis käytä tv-tasona ja joka näin ollen on suht kevyt. Oli poitsu onnistunut siirtämään tasoa ja näin mattokin oli liikkunut ja reuna mennyt herkullisesti mutkalle. Minä kyllä sanoin, että ne reunat kannattaisi jo teipata kiinni parkettiin; koiran hepuloidessa sisällä, matto todellakin tulee liikkumaan, kun ei ole vielä voitu kaikkia listoja laittaa kiinni puuttuvan palasen takia, mutta mieheke oli toista mieltä. Tai lähinnä mieheke oli sitä mieltä, että ei voida teipata jo, kun se pitää tehdä vasta sitten kun on koko matto kasassa, ettei tehdä väärin. No, joo, mutta.... Yritin myös pariin kertaan, vähän liioitellusti, kertoa miten hiiiiirveeeäääää tuhoa Rympän veli (Jymy ♥) on kaverinsa kanssa saanut aikaan, varsinkin muovimattoa jyrsimällä, mutta sekään ei auttanut. Tällä hetkellä melkein kaikki maton reunat ovat vuorattu mm. työkalupakeilla, sohvalla (tosin, sohvahan nyt on aina ollut suurta mutustelu-herkkua meillä), laatikoilla, laminaattipaketeilla yms... se siitä ihanan avonaisesta kämpästä, tällä hetkellä tilat on tosiaan jaettu muurilla kahteen osaan:

 

Että näin meillä! No, nyt taas todettiin miksi aina kannattaa kuunnella talon emäntää, eh. Tuo kohta, joka siis on ekassa kuvassa pöydän alla, on kyllä sen verran pieni, että saadaan varmasti jämäpaloista korjattua, mutta nyt täytyypi olla aikas varovainen noiden reunojen kanssa ettei näin käy uudestaan... Onneksi kummitätsy tulee tänään viikonlopuksi kotiin, meikäläisellä kun on lauantaina koulutus ja miehekkeellä VPK:n päivystys. 

Ai niin! Sain muuten tietää tässä yksi päivä, että Rymy oli pentuaikanaan tuhonnut myös yhden laturin! Oli mieheke kai asiasta maininnut, mutta oli mennyt jotenkin ihan ohi. Rymynaattorin uhrilista senkun kasvaa...