Vaikka yksikään päivä ei tässä taloudessa (mitä Rymyyn tulee) ole toisensa kopio, aina löytyy jotain uutta ja ihmeellistä, on meille silti muodostunut se perusrytmi, josta ainakin minä osaan olla hyvin kiitollinen. Periaatteessa tämä tarkoittaa sitä, että nukkumaan mennään kaikki sulassa sovussa, yleensä siinä kello kymmenen ja kahdentoista välillä, ja Rymykin on jo hyväksynyt oman petinsä omana turvapaikkanaan. Iltaisin ei enää yritä sänkyyn meidän viereen, mutta aamut (kun minä olen yksin) ovatkin kokonaan toinen juttu...
Anyway, eilenkin illalla pelkkä "nukkumaan" sai Rympän itse hakeutumaan pahvilaatikkoonsa pötkölleen. Välillä käy niin, että Rymppä menee jopa ennen meitä nukkumaan ja osoittaa sitten hetkeä myöhemmin mieltään, kun Pahat Ihmiset kantavat unisen raukan pihalla kylmään tarpeitaan tekemään... Aamuisin meillä ei myöskään herätä enää himoaikaisin, mitä nyt joskus pissalle vingutaan neljän tai viiden aikaan, mutta tämän jälkeen (yleensä, poikkeuksia lukuunottamatta...) palataan takaisin sänkyyn. Välillä kuulen yöllä kuinka Rymy nousee sängystään, huokaisen ja valmistaudun nousemaan ylös, mutta poitsu käykin vain juomassa ja kaatuu heti takaisin petiinsä :D Normi arkiaamuina Puolisko tarjoilee poitsulle aamupalan siinä kuuden ja seiskan välillä ennen töihin lähtöään ja välillä käy jopa niin, että Rymy vain raahautuu kupilleen (venytellen joka askeleella) nuuhkaisemaan mitä on tarjolla ja päättää jättää syömättä; "eiks täällä aamuisin saa ikinä mitään muuta kuin noita helvetin nappuloita, mur!?"
Meillä sängystä "ulostautuminen" (mwuahah) riippuu pitkälti siitä, kuinka olen nukkunut edellisen yön. Kärsin siis aikamoisista uniongelmista ja viime viikot ovat olleet aika raskaita mummini äkillisen sairastumisen takia ja tämä näkyy myös nukkumisessani. En yksinkertaisesti saa nukuttua... Aamut venyvät välillä jopa sinne yhteentoista kun sitten aamuviiden aikaan lopulta sammahdan. Näinä aamuina Rymy käy kyllä välillä herättelemässä meikäläistä ja usein yrittää tunkea sänkyyn jalkapäähän nukkumaan, ihan minua vasten (josta aina pakotan toisen alas, vaikken ollenkaan tahtoisi!) ihan niin kuin se tietäisi minun kaipaavan lohdutusta - mm. tänään Rymy kahdesti yritti viereeni nukkumaan ja minä sydän verta itkien käskytin lattialle. Jossain vaiheessa Rymy tuntuu aina tajuavan, että jaa, tämä on taas tällainen aamu ja lähtee omiin puuhiinsa. Mitään pahaa se harvemmin aamuisin tekee, mitä nyt mattoa vähän kääntelee ja vääntelee, mutta useimmiten leikkii ihan vaan leluillaan ja jyrsii puruluitaan ja lelujaan. Välillä olohuoneesta kuuluu surullista vinkumista:
"MAMMAAAA, TUUU NOOOOSTAMAAAAN!"
Tässä vaiheessa mamma yleensä toden totta syöksyy olkkariin kun luulee jonkinlaisen hädän iskeneen ja viereisen näyn nähdessään, toteaa; "mene kuule ihan itte nostamaan lelus!"
Siinä vaiheessa kun saan itseni ylös sängystä (yritän aina nousta "aikaisemmin" jos lähden jo puolenpäivän jälkeen töihin ihan vaan ehtiäkseni touhuamaan Rymyn kanssa "tarpeeksi"), Rymy seuraa minua kylpyhuoneeseen ja makoilee lämpimällä pyyhkellä aamutoimieni ajan. Vessaan en sitä suostu mukaani ottamaan ja tämän poitsu onkin jo hyväksynyt. Nykyään ei välttämättä enää edes jää oven taakse odottamaan vaan menee muiden juttujen pariin. Kuvassa näkyvä tiikeri on muuten supersuosikki. Yleensä Rymy menettää kiinnostuksen lelua kohtaan parissa päivässä, jonka takia vaihdellaan näitä leluja ahkeraan, mutta tiikeri on ollut jo vaikka kuinka kauan ja sen riepottelu on edelleen IN. Taitaa itse asiassa olla tuo otus jo aika lähellä kuolemaa, yksi sauma on vaarallisen lähellä ratkeamista... yhden UUDEN lelun Rymppä rikkoi heti sen saatuaan, noin 30:ssä sekunnissa... voi noita naskaleita.
Btw, ihan väli tietona. Rymy usein hyppää tuohon sohvalle SELKÄNOJAN yli, vaikka ollaan yritetty kieltää. Uskomaton kenguru.
Mitäs muuta... tosiaan, alkuun Rymppä halusi aina nukkua päällä tai mahdollisimman lähellä, ihmisen henkilöllisyydellä ei ollut mitään väliä, kunhan oli JOKU. Nyt koiruus alkaa olemaan jo sen verran iso, ettei päällä nukkuminen olekaan enää ihan niin helppoa, joten poitsu on kehitellyt vaihtoehtoisia tapoja. Rymy on ottanut tavaksi sohvalla vinkumisen jonka merkitys ei meinannut avautua meikäläiselle ollenkaan. Sohvalla vinkuminen on meidän vauvan tapa ilmoittaa kaipaavansa huomiota, tai lähinnä, alustaa. Yleensä pyrimme olemaan palkitsematta vinkumista, mutta välillä käy niin, että poitsu aloittaa vinkumisen juuri kun olet itse ollut sohvan suuntaan matkalla ja vinkuminen loppuu siinä vaiheessa kun istut alas ja koiruus pääsee kellahtamaan jalkaasi vasten. Tai siis ainakin mitä minuun tulee, Rymy on ottanut nilkkani Kuninkaallisiksi Tyynyikseen.
Jos minä taas menen sohvalle makaamaan, Rymy, mies kun on, etsiytyy nukkumaan haaroväliini...
Niinkus näin... mikä sinänsä ei haittaa, mutta meinaa kyllä naurattaa. Toinen missä Rymppä viihtyy on olkapääni, eli jos makaan juuri noin sohvalla, poitsu välillä kiipeää julmasti ylitseni ja kiertyy kerälle selkänojaan ja käsinojaan nojaten, aikalailla kainaloni ja hartiani kohdille. Yritä siinä sitten itse katsella telkkaria.
Eilen oltiin poikkeuksellisen pitkä aika Puoliskon porukoilla juoksuttamassa koiraa. Melkein kolme varttia Rymy jaksoi riehua pallon kanssa, kunnes sitten iski väsymys ja tärinä - ei muuta kuin koira autoon ja kotiin! Yleensä ollaan oltu korkeintaan sellainen 20 minuuttia, tosin kelitkin ovat yleensä olleet sateisemmat. Me niin tarvitaan kotipihallekin pallo!
Oli ilo katsella Rymyn menoa, se niin selvästi todellakin nautti olostaan ja vapaudesta mennä. Heti kun päästiin autosta ulos, alkoi häntä vipattaa tuttuun tapaan. Selitykseksi voin siis kertoa, että "Puoliskon Porukoilla" tarkoitan aina kolmea pihaa -- kun isolta tieltä käännytään pienemmälle tielle, ensimmäinen talo on Puoliskon siskon, noin sadan metrin päässä pienen metsän takana on Puoliskon vanhempien talo ja siitä taas vähän matkaa eteenpäin on mökki ja luonnollisesti järvi. Sinänsä turvallinen paikka juoksennella - jätämme yleensä automme ensimmäisen talon pihaan, mikä yleensä varoittaa kotiinpalaavia immeisiä ajamaan varovasti kun olettavat meidän olevan pihalla juoksuttamassa Rymyä. Sprinttaillaan usein talojen väliä TÄNNE -käskyn avulla.
Tosiaan, harjoiteltiin taas TÄNNE-käskyä ja tultiin siihen tulokseen, että Puoliskon käskyttämänä Rymy ei heti tajunnut mitä piti tehdä. Tai ei, totta puhuen, ymmärsi kyllä, mutta Puolisko oli niin kaukana, että puolessa välissä Rymy pysähtyi ja jäi katsomaan minuun ikään kuin odottaen - ollaan aina tehty se virhe ihan huomaamattamme, että minä olen käskyttänyt. Sama ilmiö toistuu joka kerta kun juostaan näitä talojen välejä; Puolisko on paljon nopeami juoksija, mutta sen sijaan, että Rymy keskittyisi hänen kanssaan juoksemiseen, se vähän väliä jää himmailemaan ja odottamaan minua. Tämä herättää minussa kahdenlaisia ajatuksia ja tunteita. Vaikka se tuntuukin kivalta, ettei Rymppä lähde noin vain pois luotani, en myöskään halua sen olevan liian riippuvainen tai ajattelevan, että minusta huolehtiminen on sen tehtävä.
Rakastan muuten tuota meidän takkia, pitää mm. turkin hyvin kuivana tihkun yllättäessä. Eikä ole tullut kertaakaan pissat takille, vaikka onkin ihan liian iso vielä - meillä ei kylläkään vielä osata pissiä poikakoiran tavoin vaan kyykistellään söpösti joten ehkä siinä syy miksi...
Ai niin! Illalla käytiin sitten vielä äitini luona ja tehtiin se kävellen! Ollaan ainoastaan kerran kävelty tosi pieni harjoitus remmilenkki tuossa keskustassa ja ainakin silloin ihan KAIKKEA piti jäädä tuijottamaan. Tällä kertaa kello oli jo niin paljon, että muuta liikennettä ei paljoa ollut joten matka meni alkuhitauden jälkeen suhteellisen nopsaan. Eikä ollut vissiin liian pitkä matka, vaikka itseäni vähän epäilytti kun on yli kilometrin - Rymy pisti äitini luona kauheat vauhtihepulit pystyyn, mikä huvitti suuresti, koska ainoa syy miksi lähdettiin kävellen oli Rymyn väsyttäminen ja iltahepuloinnin mahdollinen välttäminen :D Jaksoi vielä kävellä kotiinkin ja leikkiä ennen uni-aikaa.
Tällaista tänään. Maanantaina onkin sitten taas eläinlääkäri!