MOI!

Mamma on ollut lähiaikoina niin huono bloccari, vai mikä se nyt siis onkaan. Mut siis sellanen kuitenkin, ja suoran sanottuna se on ollu ihan järkyttävän surkea, eikä oo saanu tänne mitään kirjotettua vaikka on ollu tarkotus monesti, niin että mä tulin nyt sit ihan itte kertomaan teille kuulumisia, ku säälittää tää touhu - siis mää, Rymy. Varmaan ootte jo unohtanu mut, ku nähtävästi mamma ei saa mitään aikaan, se on ollu just tollanen Elopuusta lähtien. Eiku vai Elosuusta. No kuitenkin jostain elosta. Sillo iskä lähti sinne Kuopioon, missä se on aina viikot ja sinne se lähti tänäänki aamulla. En oikein tajua miks. Me ollaan kuitenki nyt sit mamman ja Hugon kanssa vaan oltu ja opeteltu tätä uutta rytmiä ja rutiinia koko se elo-jotain ja sen jälkeenki.

Ei olla nyt loppukevään jälkeen hirveesti käyty mettässä juoksemassa ihan vaan me kahdestaan, ku täällä on ollut niitä karhuja ja yhdellä ainakin on kaksi pentua mukanaan, kai. Ne on menny melkein kylällä ja ihan asutusten lähettyvillä ja tietteks, yks niistä jo kaadettiinki, se oli sellanen iso urosotus! Näin kuvan siitä. 

Mut ollaan sen sijaan aika paljon nähty Seran kanssa, siis oikeastaan viikottain ja joskus useamminkin, tänäänki käytiin aamulla riekkumassa sellasella isolla vanhalla jalkkiskentällä. Iskä vei mut sinne eilenki. Mä en ees tienny sellasesta paikasta, mut sitte me yks kerta mentiin sinne Seran ja sen blondin kanssa ja siellä oli tosi kivaa, ku sai juosta! Me mennään sinne aina autolla. Ja tänäänki, kuten yleensäkin, sen riehumisen jälkeen me käytiin lenkillä. Me saadaan aina juosta vapaana, paitsi sit kun tulee jotain ihmisiä vastaan.

Siitä tulikin mieleen. Mä oon nyt muutamana kertana säikähtäny tosi pahasti, ku ihmiset ei pidä toisia koiria kiinni - yks aamu silleen joskus kuuden jälkeen oltiin ihan kylillä lenkillä, tossa autoteiden vieressä ja sieltä kuulkaas syöksyi mun luokse yks koira. Sen emäntä otti heti sen toisen koiran kiinni ku näki meiät, ja se huusi sitä toista takas ja kiros kovaa ja pyysi anteeksi, mistä mamma oli tosi mielissään, koska sen yhden ison koiran omistaja ei kerran pyytäny. Sillo mä säikähdin ihan hirveesti ku se koira yhtäkkiä juoksi autotien yli mun luokse; se varmaan vaan halus leikkiä, mut ku se oli oikeesti pienen karhunkokoinen. Eikä se mies, joka sillä otuksella oli mukanaan, ees pyytäny anteeks. Ei se sanonu mitään, lähti vaan menemään. Mamma vähän suutahti, vaikkei se mitään sanonutkaan sille - mut siis miksei se ottanu sitä koiraa kiinni, ku se näki meidän tulevan? Sitä se mamma ihmetteli kauheesti. Sen jälkeen mä oon taas vähän säikkyny kaikkia ja kaikkea, mut kyl tää tästä.

Sera ja sen emäntä tuli sitte vielä meille hetkeksi, ku me tahottiin sohvapainia - ne tulee yleensä lenkin jälkeen hetkeks, sit noi ihmiset vaan istuu pöydän ääressä ja juo ja syö jotain, eikä me saada mitään. Paitsi painia, mut se onki kyl niin sairaan kivaa. Sera oli meillä yks päivä hoidossa ihan hetken ja sillonki me vaan painittiin. Tai ainaki sillo, ku Serppa ei menny ympäri kämppää vinkuen ja läähättäen. Sillä on sama ongelma, mikä mulla oli sillo vähän aikaa sitten, ku se ei oo ikinä ollu hoidossa. Se muuten tulee varmaan ens keskiviikkona taas hoitoon! Voiku ois jo se. Se keskiviikko, niinku.

Tolta se niinku näytti, mamma sanoi ettei saanu kuvia ku meiän pyllyistä, mut en mä nyt oikeen tajua, että miksi sen piti sen kännykän kanssa ees olla siinä sohvalla, ku me oltiin varattu se siihen painileikkiin. Ai nii! Mä oon nyt ollu aina sillon tällön Serpan luona kylässä ja siellä on tosi hauskaa, vaikkei siellä saakaan mennä sohvalle - ollenkaan! Yks kerta sen iskä haki mut ja sitten mamma ja mun iskä haki mut kotiin illalla ku mamma pääs töistä - se oli kiva ylläri, kun en tienny, että iskä oli tulossa kotiin. 

Mä oon sellanen lainakoira, mamma aina välillä sanoo niin. Aina joskus se Seran blondi soittaa, että hei, saanks Rympylän lainaan ku Seepialla on tylsää? ja sit mamma vaan että joo, senkus haet! Sen takia niillä on niinku avainki meille, että voivat hakea mut ihan koska tahtovat ja palauttaa koska tahtovat. Aika kätevää.

Mä aattelin vielä näyttää teille pari kuvaa. Mamma on lähiaikoina ollu ihan hirveen huono ottamaan kuviaki, en tajua mikä siihen on menny. Mä luulen, että sillä on vähän ikävä iskää, niinku mullaki, ja sen takia se on aika paljon omissa ajatuksissaan. Sen takia mä en oo nyt tehny mitään tuhmia juttuja, kun oon ollu yksin, ettei sille sitte tuu paha mieli tai mitään. Mut niin, ne kuvat! Tässä ois:

 Tässä mä oon mamma kanssa pikkuvessassa, vähän niinku seurana. Se laittaa aika usein sen oven silleen huonosti kiinni, että saan sen sit kuonolla auki, mikä on mun mielestä tosi kiva leikki. Tykkään.

 Tässä mä oon päikkäreillä, mut mamma ei ollu tajunnu peitellä mua.

 Tässä mä katon mamman kanssa Teen Wolfia, ku se on aika jännä ohjelma kuitenki, ku siellä muristaan ja äristään ja ulvotaan, niin mä vähän niinku olin tossa silleen jos se vaikka tarvii jeesiä.

Näissä kuvissa on näytteitä mamman tyhmyydestä. Se vaan silleen, hetki vielä niin tulee Sera! Mut en mä niinku tienny mitä se hetki tarkkaan ottaen tarkottaa, joten mä sitten oottelin varmuuden vuoksi tossa ovella, kunnes se Serppa sitte tuli. Se oli aika pitkä hetki.

 

 Mut sitte siinä TULEMISESSA kesti niin kauan, että mä menin lopulta tohon sohvalle tolleen ja vähän vinkusin ja vinkusin ja vinkusin, et jos se sit tulis nopsempaa. Ei se oikein auttanu.

 No täs on sit viel yks todiste: mamma sano mulle, että ei pitäs mennä enää kauaa niin *nimi* tulee, niin lähdet Serpan luo hoitoon! Ja mä niinku en oo niin tyhmä mitä se kuvittelee; mä tiedän sen nimen,  se on Seraseepian iskä, ja mä tiedän mitä se TULEE tarkottaa, joten mä sitten taas oottelin siinä oven lähettyvillä. Vinguinki taas vähän, jos auttas.

Tässä mä oon iskän kaa sunnuntaina siellä kentällä, hyppäsin ton esteen yliki - ihan itte ja käskemättä. Mä vähän posetan, kun mul on toi superhieno paita päällä. Vaikka jostain syystä, aina kun näen sen, niin mua alkaa kauheasti tärisyttää, mut sit se on ihan OK, ku se on päällä.

Että sellasta meillä. Mä oon nyt taas aika paljon vahtinu tätä meidän kotia, ku iskä ei oo täällä. Ulkonaki menee kauheesti niitä sellasia Hugon kopioita, paitsi että ne on isompia, eikä ne tajua mennä pois, vaikka mä kuinka haukun ja ulvon. En oikein ymmärrä miks mamma aina sillon käskee mut sisään, ku mä kuitenkin vaan yrittää auttaa ja pitää sen turvassa, ihan niinku iskäki tekis, jos ois täällä! Mä muutenki hengaan aika paljon mamman lähettyvillä, seurailen sitä vähän sinne sun tänne, niinku just sinne vessaanki. Tässä viikonloppuna se astu mun hännänki päälle, ku ei tajunnu että olin keittiönpöydän alla sen jaloissa kattelemassa, et jos sieltä vaikka tippuis jotain lattialle vahingossa.

Nyt on muuten ollu tosi kylmä. Eilen ku käytiin hakemassa karkkia huoltoasemalta, ja mä pääsin mukaan, niin mun piti laittaa jo ihan takki päälle. En yhtään tykkää talvesta, mamma pukee mulle ylle sillo aina niin noloja juttuja, niinku jotain ihmisen jalkoihin kuuluvia villajuttuja ja sellasia. Hävettää mennä kylillä, ihan oikeesti.

Mut joo. Nyt pitää mennä. Ulkona on niinku joku orava, täytyy mennä ajamaan se pois, ettei mammaa pelota.

Terveisin, Rymy.

NEITI COCO feat AVEC

Täällä taas! Coco, eli siis tuo ihana whippet-neiti, joka meillä majaili puolisen vuotta, teki aika moneen meidän tuttavapiirissä lähtemättömän vaikutuksen... varsinkin lapsiin, noin niinkus meidän lisäksi. Ihan jatkuvasti joku tutuista lapsista kertoo mulle, kuinka Coco oli paaaaaljon kivempi kuin mitä Rymy on, koska se jaksoi hakea pallo ja leikkiä ja ja ja - se lista tuntuu olevan loputon, haha. Samaten silloin tällöin huokaillaan haikeina, että kyllähän se Coco ehkä vielä joskus tulee teille kylään, tuleehan? Ja jos se tulee, saanhan mä sitten tulla heittään palloa, saanhan? Myös aikuiset vähän väliä kyselevät Cocon kuulumisia, joskin vähän eri sävyyn kuin lapset, joten ajattelin nyt neidin Oman Ihmisen luvalla vastata tähän kysymykseen muutamalla hassulla lauseella ja kuvalla, ihan vaan silleen pintaa hipoen.

Mun on ihan ekaks pakko jakaa yksi kuva, joka mulle lähetettiin pari päivää Cocon kotiinlähdön jälkeen. Mä kun näin tän kuvan, mulle tuli vaan niin pirun hyvä mieli - jos tässä ei ole yksi hemmetin onnellinen koira, niin mikä siinä sitten on, häh?! Vaikka mä periaatteessa olin ihan varma, että Coco sopeutuu takaisin omistajansa arkeen ja uuteen kotiin ilman mitään ongelmia, kyllähän siellä takaraivossa silti kuiskaili sellainen pieni huoli, et mitä jos niin ei käykään, hui hirvitys? Senpä takia olikin tosi ihana saada sähköpostitse kuulumisia heti parin päivän sisään; putosi sydämeltä ikään kuin kivi, jonka olemassaoloa en edes ollut tiedostanut sitä ennen. Myönnettäköön, että ilahduin myös kovasti siitä, että hihnalenkkitreenimme sekä näkyi, että noteerattiin; Coco ei kuulemma vetänyt enää samalla tavalla lenkillä ja haki selkeästi enemmän kontaktia (namien toivossa, hahah!), ja tätähän me tosiaan harjoiteltiin se kuusi kuukautta, eli ihan kiva huomata, ettei ollut turhaa hommaa. Täytyykin kysäistä seuraavalla kerralla ihan vaan uteliaisuuttani, että vieläkö neiti muistaa oppimansa.

Mutta siis tuo kuva, ei jestas, se saa mut hymyilemään vieläkin! Melkein tekisi mieli tirauttaa parit aaawww-kyyneleet, on se vaan niin nätti otus, nih. Sitä paitsi, pikkasen tuli kieltämättä ikävä neitiä tätä postausta kirjoittaessa...

Anyway! Sen lisäksi, että multa on - totta kai - kyselty miten Coco voi, siis ihan konkreettisesti, niin eniten multa on ehkä kuitenkin kyselty, että saiko neiti itselleen sen kaverin vai ei? Tätä on kyselty varmaankin sen takia, että Cocon ollessa meillä, aika moni meidän lähipiirissä, ja sen ulkopuolella, ahem, pohti miten molemmat koirat tottuvat Cocon lähdön jälkeen taas olemaan yksin ja minä tuolloin jokaiselle ääneen tätä asiaa pohtineelle kerroin, että mitä neitikoiraan tulee, Cocolle on lähitulevaisuudessa suunniteltu kaveria. 

Joten, ladies and gents, tässä on FRANK! Cocolle ei tullutkaan shelttikaveria, kuten alkuunsa oli kaavailtu, vaan sen sijaan kaverikoiran paikan vei näinkin suloinen villakoirapoitsu. Joku päivä meidän on pakko lähteä tonne etelämpään treffaamaan näitä kahta, mä tahdon päästä halailemaan tätä ihanuutta, öö. Mullahan oli siis lapsensa täsmälleen tämännäköinen pehmolelu (taisi itse asiassa olla äitini vanha), ja se istuikin vielä juuri täsmälleen samanlaisessa asennossa, joten mä olen ehkä vähän puolueellinen, mutta siis kattokaa nyt tuota nassua. 

 

Neiti Coco on kuulemma hitusen rauhoittunut, kuten Rymykin, joten ehkä tuo 2 wee tosiaankin on joku maaginen virstanpylväs, en tiedä. Ei neiti onneksi ole sitä ihanaa virtaansa kuitenkaan menettänyt, onneksi! Autoilutkin ovat alkaneet kuulemma sujumaan paremmin, mikä ilahduttaa meikäläistä kovasti. Se Cocon stressaaminen siellä autossa, argh - sitä oli vaan jotenkin niin järkyttävän tuskaista katsella, kun ei oikein osannut mitenkään toista auttaa.

Kuten kuvat kertovat, mainiosti on lähtenyt rullaamaan Cocon uusi-vanha arki - Coco voi hyvin ja on ottanut uuden kaverin hyvin vastaan, joskin luonnollisesti joskus korvissa roikkuavaa pentukoiraa on täytynyt vähän ojentaa, että oppii tavoille. Tosin, kerrottakoon vielä sekin, ettei Coco vissiinkään vielä ole näyttänyt Frankille niin sanotusti sitä kuuluisaa "kaapin paikkaa", jonka paikasta neiti oli hyvinkin tarkka meillä ollessaan. Vaikka eipä se Coco täälläkään heti Rymyn yläpuolelle pyrkinyt, vaan kuulosteli ja katseli ja tutustui ensin Rymyyn rauhassa ja kun neiti oli varma, ettei "haukkuva koira pure", tämän olikin aika helppo laskea kruunu omalle otsalleen :D

Tästä kaikesta on hyvä päätellä, ettei me ihan piloille onnistuttu toista hemmottelemaan (vaikka kuinka yritin). Terkut sinne Cocon omalle poppoolle, jospa me vielä tässä joskus onnistutaan treffailemaan :D ! 

"KATTOKAA, KOIRA!"

Möö! Tänään mun piti viettää päivä siivoten, koska on miehen synttärit, ja se tulee tänään kotiin. Ja sitä paitsi, luonnoksista löytyisi kyllä pari aihetta, joista on ollut tarkoitus kirjuutella jo pidempään, ja uuden kännykän kuten myös siskon kamerankin kätköissä ois kuvia, jotka on ollut tarkoitus postata (ehkä mä ne sieltä vielä kohta kaivan), mutta... 

Mä olen nyt monena päivänä peräkkäin jäänyt lenkillä ihmettelemään ihmisten tietämättömyyttä, typeryyttä ja vastuuttomuutta.

1. Mulla ei ole mitään sitä vastaan, jos joku vieras haluaa meidät lenkillä pysäyttää ja silitellä mun koiraani, oikeasti. Joskus se on jopa tosi ihanaa, varsinkin kun Rymyä kehutaan kovasti. Mutta se edellyttää, että minulta kysytään ensin lupa, ei mun koiraltani. Taas kerran tässä yhtenä päivänä pari vanhempaa naista (useimmiten nämä muuten ovat vanhempia naisia, jotka näin tekevät) yrittivät tunkea kätensä lässytellen koirani naamaa kohti (ja vieläpä ohitseni, koska koira käveli ojan puolella), mutta minäpä kävelin tylysti ohi ja sinne ne jäivät tuijottamaan peräämme. Varmaan jäivät miettimään, miten epäkohtelias olenkaan. No, mun mielestäni he olivat varsin epäkohteliaita. Ja sitä paitsi, mun mielestä on äärimmäisen typerää ensinnäkin kumartua vierasta koiraa kohti, puhumattakaan siitä, että sitten vielä tungetaan käsiä suoraan tämän naamaa vasten. Vaikka vieras koira näyttäisi kuinka ystävälliseltä, sä et vaan voi tietää, mikä tätä ärsyttää/pelottaa. Se voi olla vaikka hiusten väri, paidassa oleva kuvio, tai mikä tahansa outo ja ihmeellinen asia. Mitäs jos juuri tätä koiraa olisi aikoinaan pahoinpidellyt vanha naisihminen? Kenen syy se siinä vaiheessa on, kun mun koirani pelästyy ja puolustaa itseään tältä pelkäämältään asialta; kenen syy, jos jotakuta sattuu?

2. No sitten. Kävimme eilen Rymyn kanssa kävellen hakemassa ekaluokkalaisen pojan meille kylään. Kotimatkalla pojan kaveri sai meidät kiinni, ja tämä ihan mukavan oloinen tyttönenhän tunki heti itsensä Rymyn iholle kertoen heidän omista koiristaan, silitellen ja rapsutellen ja sitä rataa. En puuttunut tähän asiaan, koska Rymy ei näyttänyt mitenkään ärsyytyneeltä, ja koska tajusin, että A) tyttö kääntyisi ihan just kohta oman kotinsa suuntaan ja B) koska kaverinsa oli juuri silitellyt Rymyä, tyttö oli tämän varmastikin nähnyt ja oletti sen olevan OK. No, joo, olihan se periaatteessa, mutta seuraavalle, joka saman tempun tekee, aion asiasta sanoa. Eniten mua ihmetyttää juuri nämä tällaiset lapset, joilla on kotona omia koiria; nämä kun eivät yleensä pelkää koiria, kun ovat moisiin tottuneet. Jos minä Rymyn aikana saan lapsia, mun lapset tulevat todellakin tietämään sen, että vaikka meillä olisi 15 omaa koiraa meidän taloudessa, vieraaseen koiraan ei koskaan mennä koskemaan, ei missään tilanteessa, ilman omistajansa suullista lupaa. Lapset ovat toki lapsia, ja joskus se luvan kysyminen voi unohtua, vaikka sen tietää. Mutta silti. Mun mielestäni tää on vaan niin äärimmäisen tärkeä asia ja vanhempien tulisi todellakin painottaa tätä  (+ sitä, ettei suojateiden yli pyöräillä, argh!)

3. Tänään sitten kävelytiellä meitä kohti juoksi pieni lapsi, tiedä olisiko ikää ollut kolmea vuotta enempää. Lapsi juoksi, juoksi, juoksi -- ja hetken kirosin mielessäni, että voi jumalauta jos toi on juoksemassa nimenomaan Rymyä kohti... No, aika läheltähän tämä meni, olisi ehkä pysähtynytkin (tai no, totta puhuen, en tiedä pysähtyikö, en jäänyt katosmaan) jos emme olisi menneet niin reippaasti eteenpäin, ja Rymyhän sitten väisti kohteliaasti autotielle kun ei ollutkaan hihna tarpeeksi tiukalla, toisin kuin luulin - onneksi ei tullut autoja! Rymyhän ei vieläkään osaa kävellä oikealla puolellani, vaikka olen yrittänyt lähiaikoina opettaa, ja toiseksi tämä lapsi juoksi meitä kohti nimenomaan - meistä katsottuna - oikealla puolella, joten koin turvallisemmaksi pitää Rymyn autotien puolella ja itseni tässä välissä, ihan vaan varmuuden vuoksi. Oho, olipas selkeä selitys. No anyway, tässä taas on yksi asia, jota en vaan ymmärrä; jos minä olisin ollut tuo aikuinen, joka lapsen perässä käveli, minä olisin alunperinkin ohjeistanut olemaan juoksematta kävelytiellä miten sattuu  (mitäs jos takaata olisi tullut pyörä ja tämä pieni lapsi kuitenkin sinkoili reunasta reunaan ja autotiekin oli tosiaan siinä ihan veressä?!) - ja viimeistään siinä vaiheessa olisin ottanut kädestä kiinni ja käskenyt kävelemään, kun olisin nähnyt koiran lähestyvän. Ikinä kun et voi tietää. Minä olisin mieluummin varovainen jo etukäteen, varsinkin jos olisi oma lapsi kyseessä, kuin lähtisin myöhemmin puimaan oikeudessa, että kenen vika se oli, kun kävi huonosti. Maalaisjärjellä pääsee pitkälle.

4. Ja tästä päästään tietenkin siihen, että en vieläkään voi käsittää, miten itsekeskeisiä ihmiset osaavat olla, mitä kävelytiellä kävelyyn tulee tai liikenteeseen, ylipäätään. Suojatielle on ihan turha astua, jos on autoja näkyvissä, niitähän ei kiinnosta kuinka kauan joudut odottamaan koiran kanssa, ei vaikka taivaalta putoilisi puukkoja ja kiviä. Ja on se nyt hemmetti niin vaikeaa ymmärtää, että kävelen kävelytiellä siellä muka väärällä puolella ja pidän koirani näin ojan puolella ihan sen vastaantulijan turvallisuuden vuoksi, en omaksi huvikseni. Kyllä minäkin pyrin väistämään ja antamaan tilaa, jos näyttää siltä, että vastaantulijan on meitä hankalampi väistää, eikä se vaadi minulta mitään ponnistuksia tai "OLINPAS MINÄ NYT KILTTI JA IHANA" -ajatuksia. Teen sen, koska se on mielestäni kohteliasta ja se siitä. Miten paljon mukavampaa tuolla liikkuminen olisikaan, jos ihan jokainen muistaisi välillää ottaa toiset huomioon, sen oman napansa sijaan. Ei se vaadi ainakaan minulta mitään suuria ponnistuksia, siis se olan yli kurkkaaminen ja tien toiselle puolelle väistäminen. Ja teille, jotka ette tiedä, pyörissä pitäisi olla kellot - ja niitä saa myös käyttää! Ihan vaikka sen takia, että edessä menevä ihminen tietää, että kohta joku viuhahtaa vauhdilla ohi eikä vahingossakaan astu eteesi - ja varsinkin jos tällä on koira, jolla taipumusta sinkoilla nopeasti liikkuvien juttujen perään. Sitä kelloa saa käyttää, jos ei toisen huomioonottamiseksi, niin vaikkapa sitten ihan sen tärkeimmän eli oman turvallisuutensa takia. 

Näin, sellasta pyöri meikäläisen mielessä tänään aamu(okei, päivä)lenkillä.